Kirjat 2023

Vuonna 2023 luin 25 kirjaa, joka on varmaankin vähemmän kuin hetkeen. Havaitsen että edelleen käy niin, etten muista osasta lukemaani oikein mitään. Näin se kai käy. Samalla havaitsen, että erityisesti suomenkielisten äänikirjojen kuuntelu on ehkä vähän liian helppoa, että niistä jäisi mitään muistijälkiä. Vuoden teemoissa vähän kaakkois-aasiaa, vähän talouskirjoja, esseitä. Ensi vuonna ehkä enemmän romaaneja?

Iida Turpeinen: Elolliset

Kirja joka voisi olla asetelmallinen, kankea ja osoitteleva, muodikas sormiharjoitus, mutta ihan silkalla taidolla onkin luettava ja erinomainen. Ei tunnu wikipediaproosalta huolimatta kaikesta tieteellis-historiallisesta sisällöstä, sillä tunnelma, rakenne ja yksityiskohdat hengittävät elämää luurankoon, kuten päähenkilöartesaanit muinaisen maailman petoihinsa. Kirja rauhoittuu outojen obsessiivisten ihmisten kanssa meditoimaan sukupuuttoa. Ihmiskuvaus keskittyy huolellisiin luonnontietelijä-käsityöläisiin jotka rakastavat kohteitaan ja huolehtivat niistä rakkaudella — sille kontrasti on se nimettömien ihmisten lauma joka syö, teurastaa, huvittelee ja murhaa. Tämä tapahtuu geologisella vakaudella, lähinnä poissa tarinan keskiöstä.

Todella… lihaisa, elimellinen kirja — nälkää, kylmää, visvaa, jakautuvia soluja, mätää, levää… Toki siis tarjoaa sitä mitä kannessa luvattiin. Sisältää kyllä myös paljon Venäjän vallan aikaista Suomea sekä yliopistohistoriaa, kiinnostavalla tavalla. Oikeastaan kaiken hypen ansainnut.

Pirkko Saisio: Passio

Täysin hämmentävästi Saisio droppaa yli seitsemänkymppisenä ehkä parhaan kotimaisen romaanin aikoihnin, täysin erilaisen kuin hänen muu tuotantonsa — suvereenin, myyttisen, vääjäämättömän matkan halki ahneuden, halun, kärsimyksen, kullan, muodonmuutosten, identiteetin ja toki eurooppalaisen historian. Ei mahdu alle 3000 sanaan tätä enempää joten sanon vaan että kirja käteen heti.

Tätä lukiessa tuli sellainen olo, että Saisio on suurin nykykirjailijoista. Ja sopivasti sitten meille annettiin…

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio — Sopimaton.

Muuten erinomainen elämäkerta mutta vähän liian lyhyt. Kun tätä nyt kerran oli 34 tuntia äänikirjana niin ihana sama vaikka sitä olisi ollut 36 tuntia ja mulle oltaisiin kerrottu Pienimmän yhteisen jaettavan, Vastavalon, Punaisen Erokirjan ja Passion tekemisestä pari tuntia lisää. Jotenkin habituksen ja unennäön takia yhdistän Saision äitiini, vaikka en tiedä lukiko äiti koskaan Saisiota (tai oli niitä pari hänen hyllyssään, eli ehkä siis joo), mikä tuo oman kierroksensa. Ja toisen kierroksen toki paikallishistoria, näillä mun nykyisillä kulmilla Saisio kasvoi. Tässä kulkee koko Suomen kehitys, taide, lesbous, sukupuoli, politiikka, raha, uskonto, Ison kalan taipumus kertoa isoja juttuja jotka Junkkaala välillä faktantarkistaa ja välillä totetaa että parempi jättää liiat kysymykset kysymättä.

Sitten kolmas kysymys on se vasemmistolaisten ikuinen seurapeli “olisinko ollut taistolainen ja kuinka jyrkkä”. Olosuhde, sanoo Saision elämä, eli konteksti. Olen itse ajatellut että en olisi ollut ainakaan tiukka taistolainen, mutta tämän kirjan luettuani olen aivan varma, että Teatterikorkeakoulussa 1972 olisin kopauttanut kannat yhteen ja julistanut sosialismin lähestyvää voittoa. Make of that what you will.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Olin lukenut ensimmäiset 125 sivua yhdeltä istumalta sohvalla, ja Senja kysyi minulta onko kirja hyvä. Sanoin etten tiedä, että se riippuisi viimeisestä viidestätoista sivusta, sillä kirja rakentuu siten että siitä riippuu kokonaisuus. Ja lopulta kirja päättyy tavalla jossa kuvauksen kohde ja kuvaus yhdistyvät, jossa viiva tarkentuu ja jäljellä on vain ydin. Tavallaan kirja voisi olla kahden pennin korealainen Lost in translation, mutta laskeutumisen onnistuminen pelastaa hienoksi.

Zi Hai: Näkymä Valtamerelle

Kiinalaisia runoja, merestä ja masennuksesta, romanttista kehitysvastaisuutta mikä lienee ollut kiihkeän kasvun Kiinassa noin suunnilleen se vastarinnan muoto. Vaikea saada kiinni ilman tarttumapintaa, paitsi silloin kuin säepari tai toinen on niin kaunis ettei se tarvitse tarttumapintaa.

Marquerite Duras: Rakastaja

Tuntui äärimmäisen tärkeältä kirjalta, tyylillisesti monen seksi- ja transgressioautofiktion taustalla, hyvin “of the moment”. Lukuun vain jos ei ole jo.

Maggie Nelson: Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista

Lukemistani Nelsoneista vähiten vaikuttava. Aikamoista rämpimistä, vahvasti sitaattivetoista melko traditionaalista esseistiikkaa (vrt. Bluetsin ja Argonautsien henkilökohtaisempi ja poeettisempi teksti), hyvin kirjoitettua toki. Kun oli ensin tahkonnut kaksi ekaa esseetä taiteesta ja seksistä, niin tekstikin alkoi virtaamaan, tai ehkä minä aloin virtaamaan sen kanssa paremmin. Vapauden kanssa kulkevat rajat ja hoiva. Nelson rakentaa mutkikkaahkoa argumenttiia ja pyrkii olemaan nyansoitunut tavalla jonka jotkut saattavat somekeskusteluympäristössä kokea vaikeana. Välillä nämä nyanssit olivat tarpeellisia, välillä nillittäviä. Elämä on.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet.

Aivan passeli esseekirja, jossa oli hyvä Los Angeles -tunnelmointi (en ole koskaan käynyt) ja erinomainen essee maataiteesta ja sen äärellä liikuttumisesta.

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

Nämä olivat esseitä. En muista niistä mitään. Aivan passeleita kaiketi? En ehkä roihunnut, mutta en ehkä ollut myöskään tulisesti eri mieltä?

Taylor Lorentz: Extremely Online. The Untold Story of Fame, Influence, and Power on the Internet

Erinomainen kuvaus, no, kuuluisuudesta, vaikutusvallasta ja vallasta internetissä. Joku voisi sanoa, siis kokonaan hyvällä, että tietynlainen tyttöjen internetin historia, siis kontra stratup-poikien ja palvelujen perustajien kautta kerrottu internet-historia. Tämä on palvelun käyttäjien, äitibloggaajien, vinetähtien ja muiden niiden ihmisten historia, jotka oikeasti tekivät internetistä vähäksi aikaa hulvattoman ja ihanan paikan. Ja sitten rupesivat tekemään isoa rahaa, ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Mielestäni pakollista luettavaa internet-henkisille ihmisille.

James B. Stewart ja Rachel Adams: Unscripted: The Epic Battle for a Media Empire and the Redstone Family Legacy

Sinulle joka kaipaat lisää Succession-contentia elämääsi, tämä äärimmäisen mehukas tosielämän bläjäytys moguli Sumner Redstonen elämästä tarjoilee sitä. Kuten ehkä Kara Swisher totesi Succession-podcastissaan, sarjaa varten tosielämän miljardöörisikojen sekoilua piti siloitella merkittävästi. Tosielämän käänteet ovat paljon paljon epäuskottavampia ja miljardöörit paljon paljon suurempia sikoja.

Zeke Faux: Number Go Up: Inside Crypto’s Wild Rise and Staggering Fall

Faux oli talousrikoksiin kesittyvä tutkiva toimittaja, joka aluksi totesi, ettei jaksa edes ryhtyä kirjoittamaan kryptovaluutoista, koska ne ovat niin ilmeisiä skämmejä kaikki. “Eiväthän eliittiravintolakriitikotkaan arvostele mäkkäreitä”. No, numerot menivät ylöspäin niin paljon että Fauxkin ajautui Bahamalle haastattelemaan Sam Bankman-Friediä ns. verekseltään, ostamaan rumia apinoita päästäkseen hengaamaan kryptoveljien kanssa ja niin edelleen. Kirja joka olisi hassu, ellei se olisi myös vähän karmiva — koska koko kryptovaluuttamaailma olisi vain hassu ellei se olisi niin karmiva. Tämän luettuani myin kryptoni ja sain niistä suunnilleen sen mitä olin maksanut 2020, kun pandemiatylsyyden keskellä ostin ethereumia että edes joku tuntuisi joltain. Pakollista luettavaa kryptohenkisille ihmisille.

Christopher Leonard: Kochland. The Secret History of Koch Industries and Corporate Power in America

Syvältä kairaava kirja Charles Kochista ja hänen imperiumistaan — rikoksista, rahasta, politiikasta jne. Siitä miten huolellisella öljyn pumppaamisella yliopistoihin, kirjapainoihin ja stipendeihin voidaan rakentaa iso poliittisen vaikutustallan koneisto, jolla on sekä intellektuaalinen että suoremmin poliittisen toiminnan puoli. Myös syvälle menevä kurkkaus taloudelliseen valtaan sekä siihen liittyvään päätöksentekoon. Koch itse — jännä hahmo, vahvasti ideologinen ja tavallaan sivistynyt yritysjohtaja, monella tavalla sitten pahinta mitä maailmalle on tapahtunut.

Chris Miller: Chip War: The Fight for the World’s Critical Technology

Oletteko koskaan miettineet, miten mikrosiruja tehdään? Kannattaisi! Erinomaisesti tehty katsaus siihen, miten tietokoneita, ja tarkalleen ottaen niiden prosessoreja ja muisteja, tehdään ja missä, ja miten se geopolitiikka siinä ympärillä pyörii.

Kaksi huomiota: toisaalta kirja painottaa insinöörityön ja prosessien merkitystä. Että piirejä voi keksiä ja suunnitella monella tavalla, ja sitä perusfysiikkaa soveltaa kaikkiin suuntiin, mutta jotta niistä saisi toimivia tietokoneita, niin aika monen jutun pitää mennä kohdalleen todella hienomekaanisissa prosesseissa.

Sitten taas toisaalta jossain kohtaa on kyseenalaista missä määrin näitä siruja voidaan enää tehdä ns. markkinatalouden puitteissa. Toleranssit ovat niin pieniä ja prosessit niin monimutkaisia, niin kriittisiä puolustusteollisuuden kannalta ja maksavat niin monia miljardeja, että edistys vaatii valtio-karhua vähän halailemaan.

(Tosin osa kirjan teeseistä siihen liittyen saattaa olla jo vähän vanhentuneita, koska niin vaan Kiinassa nanometrit paukkuvat uusissa siruissa.)

James C. Scott: Against the Grain.A Deep History of the Earliest States

Scott julkaisi oman Dawn of Everythinginsä muutama vuosi ennen Graeberiä ja Wengrowta, esitteli osan teeseistä jotka siirtyvät aika suoraan sitten myös Davidien kirjaan, mutta kokonaisuus on vähemmän räisykvä, vähemmän riitelevä mutta kiinnostava silti. Eli siis miten varhaiset valtiot olivat melko kamalia paikkoja ja kesyttivät meidät.

James C. Scott: Two Cheers for Anarchism. Six Easy Pieces on Autonomy, Dignity, and Meaningful Work and Play.

Jatkoin Scott-kaivelua, mutta ei ehkä olisi kannattanut. Ei jättänyt muistikuvia, paitsi että Scott ei ole lukenut anarkismin klassikkoja ja on enemmän päätynyt valtiovastaisuuteen oman tutkimuksensa kautta.

Joanna Robinson, Dave Gonzales, Gavin Edwards: MCU. The Reign on Marvel Studios

En osaa kirjoittaa tästä mitään lyhyttä. Tiiviisti tutkittu paketti kamaa siitä miksi kaikki maailman miljardit käytetään tällä hetkellä minun mieslapsifantasioideni toteuttamiseen, sekä siitä miksi alkupään marvel-elokuvat olivat ernomaisia mutta uudemmat vähemmän. Mielestäni pakollista luettavaa marvel-henkisille ihmisille.

Antti Järvi: Minne Katosi Antti Järvi

Kun Antti Järven isoisoisä työmies Antti Järvi muutti Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa, hän kärsi melko inhan merimatkan, jonotti kielten sekamelskassa ja klaarasi helpottuneena maahantulokuulustelut, astui tuntemattomaan elämään suomalaisyhteisössä toisella puolella maailmaa, teki töitä ja (ehkä) vasemmistolaistui, riistäjien riistettävänä ja aatteellisten maanmiesten toveruudessa.

Kun Antti Järvi kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin muutti Suomesta Neuvostoliittoon, hän pysyi paikallaan, omassa talossaan osin tuttujen ihmisten suomalaisyhteisössä, maailmansodan laineiden ja Stalinin kynän siirtäessä rajaa hänen ympärillään, jättäen Suomeen vaimon ja lapsikatraan. Kuulustelujen aika tuli sitten myöhemmin.

Yhdysvaltoihin muuton syy on selvä: työtä, rahaa, nuoren miehen retki joka ei ollut aivan tavaton niihin aikoihin. Neuvostoliittoon loikkaus oli poikkeuksellisempi teko ja syy vaikeampi, jopa niin vaikea että Antti Järvi nuorempi selvittää sitä satojen sivujen verran. Sikäli kun asiasta suvussa puhutaan, ja mielellään ei puhuta, syiksi annetaan rintaan kätketty kommunismi tai toinen nainen, tai ehkä sukulaistyttö, tai ehkä vain jääräpäisyys ja haluttomuus muuttaa pois rakentamastaan talosta.

Järvi nuorempi kaivaa esiin sen, minkä ihmisestä, joka ei itse ollut kirjoittaja eikä yhteiskunnan silmäätekevä, 80 vuotta myöhemmin voi. Ja oikeastaan se on aika paljon, meidän kulttuurimme tahrii elämää painomusteeseen sinne tänne! Kirjan rakenne on hieno — välillä seurataan Antti vanhemman tarinaa kronologisesti mitä tiedetään, välillä muita henkilöitä jotka auttavat hahmottamaan sitä taustaa jota vasten päähenkilö pitäisi piirtää, välillä Järvi ottaa analyyttisemman askeleen, välillä on itse läsnä etsinnässään. Välillä liikutaan historiallis-analyyttisessa rekisterissä, välillä perheen, tunteen ja kokemuksen. 1900-luku ja Suomi, luovutettu Karjala ja sinne jääneet, siirtolaisuus, juurettomuus, häpeä. Kaikki on läsnä.

Kirjassa on myös mysteerijuoni, nimikin kysyy minne katosi Antti Järvi. Tai ehkä se ei ole vaikeaa, Neuvostoliittoon se katosi ja tämä tiedetään ihan alustakin, mutta miksi sinne ja miksi katosi, ne ovat ne vaikeammat kysmykset. Jos et ole lukenut kirjaa niin tähänkin onkin hyvä lopetella ja ottaa se kirja käteen, ennen kuin mennään niihin vastauksiin.

***

Monella tavalla vasemmistolaisuuteen kasvaneelle ihmisille surullisimpia ovat tarinat, joissa tavalla tai toisella vakaumuksellinen ihminen lähtee vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon aatteellisista syistä ja siinä käy sitten lopulta niin kuin nyt Neuvostoliitossa Stalinin aikaan käy. Ja näin tavallaan käy myös Antti Järvelle, tavallaan näistä syistä. En ole lukenut Tuurin Ikitietä, mutta elokuva oli lähes mahdoton katsottava, toki erinomainen.

Järvi nuorempi päätyy tulokseen, että Järvi vanhemman on täytynyt olla vakaumuksellisempi sosialisti kuin mitä suvussa tiedettiin, että palat eivät oikein toimi muuten. Toisaalta yleinen ilmapiiri ja ihan kirjaimellinen väkivallan uhka kyllä pitivät huolen, että tällaisesta ei kannattanut huudella. Kun kunnanvaltuustoon valittiin vasemmistoenemmistö, siellä tehtiin käytännössä paikallinen vallankaappaus. Ja toki 30-luvun kommunismi ja vasemmistopuolueet ihan konkreettisesti myös kiellettiin. Että olepa siinä amerikassa sosialistiherätyksen saanut työmies avoimesti.

Nykyään me olemme aina valtion puolella, sillä teimme pitkän marssin läpi instituutioiden ja muokkasimme sen omaksi kuvaksemme, vapautimme sillä itsemme ja lapsemme. Mutta annoimme sille myös tiedon kaikesta ja vallan yli kaiken, päästimme sen elämään elämäämme kainaloomme. Liika luottamus johtaa vain tragedioihin. Sen Antti Järvi valitettavasti oppi kovaan hintaan, jota koko suku epätietoisuudessa ja hilijaisuudessa maksoi.

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Good Omens

Katselin sohvalla kirjaa, siis tällaista fyysistä romaani-kirjaa, lukevaa vaimoani ja ajattelin että ehkä mäkin luen jotain kevyttä ja hauskaa. Ja tämähän oli, kevyttä ja hauskaa, tai siis totta kai oikeasti tässäkin kirjassa oli ihan sellainen vakavakin teologinen argumentti kätkettynä, tai siis siinä ihan ekalla sivulla se oikeastaan oli, vapaasta tahdosta ja Jumalan erehtymättömyydestä ja maailman ennaltamääräytymisestä ja siitä mitä oikeastaan on paha ja hyvä, eli ihan miten sen nyt sitten haluaa lukea, oliko se 400 sivua brittineppailuvitsejä vai teologinen pohdiskelma, ihan itse saa päättää.

Kun rupesin lukemaan olin melko varma että olen lukenut tämän joskus nuorena… ja nyt kun lopettelin olen melko varma etten ole lukenut tätä loppuun. Tai sitten pitää myöntää, että kaikkkia… 25 vuotta sitten luettuja kirjoja ei välttämättä muista. Tai ainakaan silloin ei tiennyt mitä hauskaa siinä oli, kun demoni sanoi valitsi ylpeydenaiheekseen pahoista teoistaan Manchesterin.

Tämän kirjan parhaat hahmot ovat vuosituhanten aikana ystävystyneet demoni Crowley ja enkeli Aziraphale, ja jokainen sivu jonka kirja viettää jossain muualla on tavallaan hukkaanheitettyä aikaa. Mutta lukeehan nekin, ja nauroin usempaan kertaan ääneen. Ja tässä kosmologiassa vaikea olla eri mieltä sen teologisen argumentinkaan kanssa. Olisipa dogma-elokuva jossain tarjolla, sielussa on aina toki tilaa saatanalle, mutta menee muutama muu langennut enkuli siinä samalla hinnalla.

Ruth Reichl: Save me the Plums. My Gourmet Memoir.

Kolmas lukemani memoir Reicheliltä — tässä kirjassa New York Timesin ravintolakriitikko siirtyy Gourmet-lehden päätoimittajaksi ja samalla hyppää syvälle Conde Nast -yhtiön sisäiseen lammikkoon.

Reichl kirjoittaa asioista jotka ovat minulle rakkaita — ruoasta, aikakauslehtien toimittamisesta, valtapeleistä — sentimentaalista lähentelevällä herkkyydellä. Vuosikymmenten kirjoittaminen tuntuu ja teksti juoksee. Olisin tavallaan lukenut tätä puolet paksummankin kirjan, kaikkeen olisi voinut mennä vielä syvemmälle, palata avattuihin juttuihin ja mennä amerikkalaisen luksusaikakauslehtitalon kiemuroihin vielä tarkemmin. Mutta ehkä emotionaalinen narratiivi olisi jäänyt silloin taaemmas.

Sinänsä hassu kirja lukea, koska en koskaan lukenut Gourmet-lehteä, jonka Conde Nast kuoppasi vuonna 2009 — sen pääkilpailja Bon Appetit selviytyi, rakensi parhaan youtube-brändin ja ohjelmistoperheen, mutta ilmeisesti teki sen harassoinnin, kasuaalin rasismin jne varaan, tuhoutui — ja vei upotessaan mukanaan myös Reply All -podcastin. (pitkä juttu). Mutta BA ilmestyy edelleen, ja heidän videocontenttinsa alkaa taas olemaan passelia. (JA KOSKA tässä on ollaan heti tällaisen hairahduksen ytimessä, niin tartutaan siihen! Tämä kirja myös selitti, miksen ole koskaan lukenut Gourmet-lehteä — he eivät saaneet pyörittää omaa verkkosivuaan mielekkäästi, koska Conde Nastin sisäisessä valtapelissa panokset laitettiin epicurious.comiin, joka sai ainoana lehtitalon verkkopresenssinä laittaa reseptejä nettiin. Siellä olen toki käynyt, mutta tämä erotti Gourmetin artikkelituotannon heidän ekstensiivisestä reseptituotannostaan — ja tiedämme, että reseptit ovat internetissä parempi sisäänheittotuote kuin 10 000 sanan pohdinnan hummenrinsyönnin eettisyydestä.

Suhde Conde Nastiin on toki muutenkin oman sulkukaninkolonsa aihe — Wiredin ja Vanity Fairin tilaaminen melko nuorehkona henkilönä oli merkittävä maailman laajenemisen väylä. Kymmeniä sivuja timanttimainoksia ja pin-up-kuvia, nobelistien talousanalyysiä, parasta narratiiivista journalismia, ja sellaisella budjetilla tehtyjä lehtikuvia, että niitä katsellessa saattoi aivan konkreettisesti ajatella katsovansa valonkajoa ison maailman raolleen jätetystä ovesta. Myöhemmin performoin luokkatietoisuuttani tilaamalla New Yorkerin — ja sitten lopetin sen ensimmäisen lapseni synnyttyä, koska kellä näinä kiihkeinä internet-aikoina on aikaa siihen lukuvuoreen?)

Tarkkaavaisempi lukija tuolta bongasikin sen Reichelin Gourmet-kauden varsinaisen barvuurinumeron, David Foster Wallacen Consider the Lobster -reportaasin julkaisemisen. Ihan jo tämän artikkelin julkaisu- ja editointipohdintojen lukemisen takia kannatti kuunnella tämä kirja.

Elämässäni oli vaihe jolloin ajattelin että toiveammattini olisi päätoimittaja — ja tällä hetkellähän se onkin yksi akateemisista luottamustoimistani, päätoimitan korskean kuuloista European Journal of Cultural and Political Sociologyä. Mutta on sanottava, että Conde Nastin päätoimittajapakettiin kuuluvat oma autonkuljettaja, ykkösluokassa lentäminen ja erillinen budjetti vaatteiden ostoa varten tekevät kokemuksesta aika erilaisen kuin tämä välillä lähinnä aikaa muusta työstä vievä säätäminen sosiologian etulinjan hiekkalatikkotappeluissa. Niin se elämä vie.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste

Miksi pitää nähdä maailma aina potentiaalin kautta? Miksi pitää kaikessa nähdä aina, miten se voisi olla parempaa, miten tämä yksittäinen kappale maailmassa voisi saavuttaa jonkun sellaisen Platonisen kappaleen idean? Miksei voi olla tyytyväinen… kaltaiseen valmisteeseen?

Suvi Auvinen on Etsijä. Minä en ymmärrrä Etsijöitä. Oma kokemukseni elämästä on, että olen ollut suunnilleen tällainen ihminen jo päiväkodissa, ja enemmän kasvanut (joka suuntaan) nykyiseksi itsekseni kuin muuttunut missään välissä. Varmaan ulkopuolelta muutokset voi hahmottaa eri tavoin, mutta allekirjoitan edelleen noin pääsääntöisesti kaikki uskonnollis-poliittiset manifestit joita olen yläasteella ja lukiossa kirjoittanut.

Auvinen heittäytyy läpi maailman, vetää stintin teiniprofeettana konservatiivisessa kultissa, löytää taiteen ilosanoman ja pelastaa maailmaa nukketeatterilla, panee läpi Euroopan, taistelee poliisia vastaan ja valtaa taloja, toimititusjohtaa vegaaniyrityksiä, kärsii tomitusjohtaja-burnoutista, profetoi anarkismia ja vapaata rakkautta, ryhtyy konsultiksi ja löytää efektiivisen altruismin ilosanoman, ja minä raavin päätäni hämmentyneenä.

Kirjan parhaat jaksot ovat henkeäsalpaavia. Väkivallasta on vaikeaa kirjoittaa kunnolla ellei sitä ole kokenut. Auvinen on, poliisin suorittamana. Antti Nyléniä parafraseeraten mikään ei terävöitä väkivaltakoneistosta ja poliisista kertovaa argumenttia kuten pari iskua poliisin teleskooppipampusta. Tämä on Aktivisti-Auvisen parasta antia.

Sitten taas Anarkisti-Auvinen tarjoilee parhaiten kuvatessaan elämää laivamuumina. Laivamuumi ei voi kävellä portaita, sillä sen maha on liian iso suhteessa jalkojen pituuteen. Eivätkä hissin napit toimi puvun sormilla. Sitä voi miettiä miten muumi menee kerrroksesta toiseen. Samalla kyseessä on esiintymisalan pahnanpohjimmainen riistohomma, kaukana muumilakson efektiivisestä yläluokan kommunismista.

Kirjan ehdottomasti cringein jakso taas on Konsultti-Auvisen lyhyt efektiivisen altruismin puolustuspuheenvuoro — vaikka se ei toki olekaan kokonaan väärässä. Ja kuva jossa Afrikassa touhuttu mielekkääntuntuinen mutta pohjimmiltaan itsekäs ja turha maailmanparannus vaihtuu neukkariin ja vastuullisuustrategian esittyleen jää toki mieleen kummittelemaan.

Ehkä kirjan ongelma on, että se myydään esseekokoelmana. Suomalaisen kulttuurin haaste on memoir-genren väärirnymmärrys tai puuttuminen. Muistelmat mielletään asioiksi joita puuhaavat itseriittoiset yrritysjohtajat (hetkinen) tai Matti Klingen kaltaiset pystypäiset eksentrikot (hetkinen hetkinen!). Koska Auvinen on Etsijä, on hän elänyt Etsijän elämän, ja siitä elämästähän kelpaa ammentaa. Noin yleisesti ne jaksot, joissa Auvinen tukevasti nojaa, no, itseensä ja sitten ryydittää sitä essehtivillä laajennuksella ovat viihdyttäviä ja ajatuksia herättäviä, kun sitten taas puhtaammin “esseet” eivät välillä kanna. Kirjan loppu esimerkiksi lähenee vaivaannuttaa girlbossia, vaikkakin vapaan rakkauden ja anarkismin lisukkeet tekevät pääruaastakin makoisamman. Eli memoirit memoireina ja esseet sitten… no, esseinä.

Michael Cecchi-Azzolina: Your Table Is Ready. Tales of a New York City MaîtreD

Edellisen kirjan jälkeen kaipasin lisää kirjallista ruokasisältöä elämääni (olen halukas myös vastaanottamaan lisää suosituksia, mutta kokkielämänkerrroille en oikein ole osannut syttyä — harva kokki on kiinnostava ajattelija) ja tällaista amazonin tuutti tarjosi.

Ruuastahan tässä ei varsinaisesti ollut tietenkään kyse, mutta ravintoloiden ympärillä läträämisestä joka tapauksessa — ja koska ollaan New Yorkissa 1980–2020, niin läträtään paljon kulleilla, kokaiinilla ja vodkalla, Madonna pistäytyy, mafia uhkailee, rottia metsästetään, liinavaatekomerossa pannaan niin että kattokruunut tärisevät…

Cecchi-Azzolina toimi tarjoilijana ja hovimestarina monessa paikassa, aina noudattaen maksiimia jonka mukaan hyvä palvelu on tärkeämpää kuin hyvä ruoka. Ja toki, hän oli tarjoamassa palvelua eikä tekemässä ruokaa, että keskittyi siihen mihin pystyi. Olisi mukavaa elää sellaista elämää jossa kantaravintolassaan voisi käydä parin viikon välein nauttimassa elämästä, mutta ehkä siihen päästään taas lasten kasvettua. Kyllä Helsingissä muutama ravintoloitsija / hovimestari / kokki tulee moikkaamaan, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.

Tämän kirjan kantava voima oli ehdottomasti se, mitä New York antaa, eli loputon litania viihdyttäviä seksi-, huume- ja julkkisanekdootteja, tai siis parhaimmillaan anekdootteja huumeisesta seksista julkkisten kanssa. Näihin liittyi myös kirjan traagisin, jopa ylitsevuotavan surullinen säie. Se, että tarjoilijoissa oli (ja on) paljon homomiehiä ei ole pelkkä stereotypia, vaan varsinkin aikanaan (ja myös minun yhden kesän ravintolahommien aikana) aivan totta. Ja kun ollaan 80-luvun New Yorkissa ja lutrataan niin… jossain vaiheessa Cecchi-Azzolinan ympärillä alkaa hänen ystäviään ja työkavereitaan kuolla aidsiin kuin heinään. Kirja on omistettu heille.

Ravintolatyö on varmasti ollut montaa muuta alaa avoimempi homoille, mutta se on varmasti ainakin osittain johtunut siitä, että ala on ollut equal opportunity hostiili ja abusiivinen — fyysiset pahoinpitelyt ja jatkuva, päättymätön pilkka, haukkuminen ja huutaminen ovat valitettavasti myös aina kuuluneet perusteisiin. Cecchi-Azzolina myös reflektoi tätä, ja sitä miltä hänen oma vanha käytöksenä post-metoo-aikoina näyttää. Tätä reflektiota olisi lukenut lisääkin.

Siinä mielessä kyllä hyvää ruokakirjoittamista, että koko ajan teki mieli olla ravintolassa syömässä, ehkä jopa New Yorkissa.

Jay Rayner: The Man Who Ate the World. In search of a perfect meal.

Kööpenhaminassa sijaitseva Noma-ravintola ilmoitti saavuttaneensa korkeamman henkisen tason ja siirtyvänsä operatiivisen thetaani… eikun siis ottavansa seuraavan askeleen, muuttuvansa ruokalaboratoriksi ja joksikin tulevaisuusasiaksi — ja toki sulkevansa ovensa, noin niinkuin ravintolana. Tätä toki osattiin odottaa, Noman keittiömestari Rene Redzepi oli jo aikaisemmin ilmoittanut ravintolan aikovan ottaa “seuraavan askeleen” — ja kun ravintolalla on kolme Michelin-tähteä, se on valittu maailman parhaaksi ravintolaksi, sinne lennetään porsastelemaan ympäri maailmaa ja se on toiminut taidegastronomian suunnannäyttäjänä viimeiset viisitoista vuotta, seuraava askel tarkoittaa aina käytännösä ovien sulkemista.

Minä en ole (vielä) syönyt Nomassa, mutta monessa muussa sellaisessa paikassa olen, jossa aterian syöminen irtaantuu kokonaan sekä perustasta (ihminen tarvitsee ruokaa elääkseen) että oikeastaan jopa ravintoloiden seuraavasta asteesta (on mukavaa syödä hienossa ravintolassa erittäin hyvää ruokaa) tavoitellakseen jonkinlaista taiteellista kokemusta, aikaisemmin syödyn uudelleenmäärittelyä, sielun kallistuskulman säätöä. Nämä kokemukset vaihtelevat älyllisen viileästä orgastiseen: jos annos koostuu tomaatista viidellätoista tavalla, sisältäen mm. tomaatti-ilman, voi olla varma että kokonaisuus on pikemminkin mielenkiintoinen kuin herkullinen — ja toisaalta taas Rocan veljekset tarjoilivat samalla lautasella katalonialaista äyriäisi- ja sikatörkeyttä ja äärettömän herkullisia suupaloja tavalla, joka painoi silmät kiinni ja pysäytti maailman hetkeksi.

Tämän tason ravintolasyömiseen liittyy monimutkaisia kysymyksiä: ruoka-aineiden eettisyys, työolot, eliittin performointi, lentomatkustaminen, jäykät käytöstavat, saavuttamattomissa oleva hinta… (PItkään luokkatekijöiden kulttuurista luonnetta alleviivasi Kuurnan illallisen halpa hinta: Rossossa syömällä olisi hyvin saattanut päästä samantyyppiseen laskuun.)

The Observerin ravintolakriitikko Rayner purki osaa näitä kysymyksiä, omaa identiteettiään ja suhdettaan ravintoloissa syömiseen — ja ruokaan sinänsä. Rayner syö, lähinnä globaalien nimikokkien ravintoloissa, Las Vegasissa, Moskovassa, Dubaissa, Lontoosa, Tokiossa, New Yorkissa ja totta kai Pariisissa, kaiken tällaisen lutrauksen kotikentällä.

Matkan varrella Rayner syö täydellisyyttä hipovia annoksia, jopa muutamia kokonaisia aterioita, mutta päätyy myös kyseenalaistamaan itseään ja ammattiaan ja tällaisten ravintoloiden olemassaoloa — meinaa jopa lopettaa kriitikontyönsä kokonaan. Mutta ei sitten kuitenkaan viitsi, vaikkei ihan osaakaan kirjoittaa auki perustelujaan miksi jatkaa. Edelleen näkyy kirjoittavan, 14 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen.

Sinänsä ei ole yllättävää, että hänen ohjelmistollaan uppoaa ankeaan eliitin itsefellaatioaltaaseen — en tiedä kuka ajatteli, että Las Vegasissa, Moskovassa tai Dubaissa samoissa kansainväliselle eliitille suunnatuissa ranskalaisissa ravintoloissa syöminen olisi jotain muuta.

Rayner on kyllä mielenkiintoinen todistuskappale siitä, että erinomaisesta ateriasta kirjoittaminen kuulostaa oudon teennäiseltä, kokemusta on vaikeaa tavoittaa — mutta kunnon lyttäys resonoi kaikissa universuminen säikeissä. Kyllä tämänkin kuunteli.

Tähän loppuun vielä sellainen toiveikas “jonain päivänä minullakin on aikaa kirjoittaa kaikki ajatukseni ravintolakokemuksistani”

Pekka Laine & Tommi E. Virtanen: Suomalaiset sähkökitaristit

Erinomaisen Bandsplain-podcastin juontaja Yasi Salek toteisi ehkä Smashing Pumpkinsia käsitelleessä jaksossa, että jokaisen kitarajumalan teini-iässä on se vaihe, jolloin lukkiudutaan kellariin kahdeksi vuodeksi ja ainoastaan soitetaan koko päivä, joka päivä. Kirjan otoksen perusteella tämä pätee myös suomalaisiin kitaristeihin. Ja miksei pätisi, mikään määrä musikaalisuutta ei tuo taituruuteen vaadittavaa fyysistä osaamista, se täytyy hankkia hinkkaamalla.

Olen (lähes) aina rakastanut soittamista, ennen kaikkea livenä lavalla, ja jossain vaiheessa tienannut sillä myös omaa elantoani (tai ainakin maksanut soittokamojen hankintakustannuksia), mutta samaan aikaan tiennyt aina, että en haluaisi soittaa ammatikseni, tai ainakaan olla “ammattilainen”, eli soittaa mitä vaan kenen tahansa taustalla. Että jotta kitarasta olisi tullut minulle ammatti, sen olisi pitänyt kulkea jonkin oman projektin kautta.

Salek kehystää sen kahden vuoden viettämisen kellarissa treenaamassa sielullisten traumojen kautta, että jotain pitää paeta että haluaa tehdä sellaista. Ja voi olla, että se Billy Corganin tapauksessa pitääkin paikkaansa. Mutta suomalaisia sähkökitaristeja on, ainakin heidän oman kertomansa mukaan, ajanut kellariin puhdas soittamisen ilo ja himo, sekä pyrkimys tehdä niistä ammatti. Ja mitä haavoja minun ruttuisessa sielussa onkaan, niin näin ne eivät manifestoituneet.

Tai sitten on toinen joukko, joille kitara on ollut enemmän sävellystyön tai bänditoiminnan mahdollistaja kuin päämäärä sinänsä. Kirja kyllä sinänsä ei yleensä päästä sielullisia haavoja niin näkyviin (vaikka osa kohtaloista melko traagisia onkin), sillä jokainen kappale Pete Wallia ja Alexi Laihoa lukuunottamatta on kerrottu ensimmäisen perrsoonan narratiivina, tiivistettynä haastattelijalle kerrotusta. Se on tehokasta ja luettavaa sisältöä, mutta analyyttisyyden aste toki vaihtelee.

Opin paljon vibratosta, vähän kitarakamoista, paljon siitä mitä jokin soundin ominaisuus kullekin merkitsee. Myös toki mausta: joskus nuorena naiivina ihmisenä ajattelin, että olin tajunnut jotain erityistä maailmasta kun olin rakastunut Esa Pulliaisen kitarasoundiin, tai ajatellut että Timo Kämäräinen on oikeastaan ehkä käsittämättömin nykykitaristeista. Suomalaiset sähkökitaristit -kirja alkaa viiden tekijöiden mukaan ylittämättömän kitaristin haastattelulla, ensimmäisenä Esa Pulliainen, toisena Timo Kämäräinen. Välillä sitä kuvittelee muodostaneensa yksilöllisiä mielipiteitä, vaikka onkin ainoastaan kanavoinut konsensusta.

Pahimman shokin tarjoilee, jälleen kerran, Joel Melasniemi, joka kertoo löytäneensä kaikki itselleni rarkkaat Vapaaherran elämää -levyn kitaraosuudet lähestyttyään Kerkon biisejä ironian kautta. Vitsejä ne ovat, nekin kitarat, niistä on sinun varhaisnuoruutesi koostettu. Ironisia kitaroita ironisissa pastissibiiseissä. On sekin kulttuurin kuva.

Kannattaako kirjaa lukea? Tyhmä kysymys. Kyllä sinä tiesit jo ennen tätä tekstiä, puhutteleeko lähes 600 sivua horinaa kitaransoitosta, kitarakamoista, vibratosta ja sen sellaisesta sinua vai ei.

Annie Ernaux: Vuodet

Ernaux kirjoittaa koko elämänsä, joka on toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa. Ernaux kirjoittaa itsensä läpi meistä kaikista — kirja on väkevä, koska se nostaa naisen kokemuksen yleiseksi kokemukseksi, tavallaan tekemättä siitä numeroa, niin vain on. Suomennoksessa Ernaux puhuu itsestään meinä, viitaten meihin kaikkiin. Voi olla, että kokemus on ollut ranskaksi erilainen.

Kuvasto on todella ranskalaista, ja viittauksista suurin osa menee ohi — ja, tämä nyt kertoo minusta, saan kyllä kiinni suurimman osan korkeakulttuuriviittauksista, mutta saippuapalat, television satiiriohjelmat ja keksimerkit… Pahimmillaan tässä ollaan kuin Ilkka Malmberg -vainaa madeleine-tripillä, muuttamassa tuotemerkkiluetteloa kirjallisuudeksi ja kuvaukseksi ihmisyydestä.

Parhaimmillaan sitten yleinen ja yksityinen, ranskalainen ja eurooppalainen, vanha ja uusi yhdistyvät saumattomaksi elämän ja historian kulun kuvaukseksi. Jopa yllättäen myös ison ja uhkean ranskalaisen kulttuurin sisällä koetaan sama ruokien monipuolistuminen, sama konsumerismin ja amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin ylimarssi kuin kaikenlaisissa perferioissa. Taas myös pissataan ja runkataan, ruumis elää maailman ja sen konsumerismin mukana, vähän haipuen loppua kohden. Niinkin kuulemma käy. Välillä elämää jäsentää politiikka, välillä siitä ei jaksa vaivautua ja muutama yksittäinen tunne-elämys on kaikki mitä jää käteen.

Nainen ei ole enää tosissaan, mutta asioiden toistaminen tekee hänen nuoruudestaan, varhaisista kokemuksistaan ja ensimmäisistä kerroistaan tosia, vaikka ne aikoinaan yllätyksellisyydessään eivät merkinneet hänelle mitään. Eivät ne sen ihmeempiä merkitse nytkään, niiden toistaminen täyttää tyhjyyttä ja luo illuusion jonkinlaisesta täyttymyksestä.