Kirjat 2021
Kim Stanley Robinson: The Ministry for the Future:
Ilmastonmuutoksenratkaisuscifiä. Robinsonin mukaan tarvitaan mm. seuraavia asioita:
Blockchainiä
Geoinsinöröintiä
Salamurhia
Terrorismia
Uusi YK:n alainen virasto
Naudanlihan syönnin lopettaminen
Minroaaltoenergiaa avaruudesta
Aurinkovoimaakin
Ilmalaivojen paluuta
Aktiivista metsittämistä
Red Plenty -algoritmeja… eli siis cyberkommunismia
Keskuspankkikapitalimsia… eli siis kommunismia
…ja niin edelleen. Välillä kirjamainen, välllä “a collection of white paper pdfs” kuten ehkä David Roberts sanoi. Ihan liikuttava koska panokset niin korkeat.
Evan Osnos: Wildland. The Making of America’s Fury
Evan Osnos kirjoitti vuosia Kiinasta ja palasi sitten kotimaahansa Yhdysvaltoihin. Ei olisi uskonut että Kiinassa opitut keinot elää sekavassa diktatuurissa tulisivat tarpeen kotimaassa. Heh heh. Osnos on jumalainen kirjoittaja, kirjalla ei ehkä kuitenkaan niin paljoa gravitasta suhteessa muihin amerikka-kirjoihin.
Marx Levinson: Box ja Outside the Box
Tämä vuonna piti vähän opiskella konttilogistiikkaa ja taloudellista globalisaatiota. Etenkin Box oli erinomainen. Konttilogistiikkaan viritetty merirahti on siitä outo, että se ei oikein ole kannattavaa laivafirmoille, eikä satamille, eikä kaupungeille eikä valtioille, mutta me kaikki “kuluttajat” yhdessä hyödymme siitä todella paljon. Kapitalismi on outoa.
Greg Egan: Permutation City.
Hyvää sci-fi-sekoilua, muuutta ei kyllä oikein kirjana lähtenyt.
Jill Lepore: If Then: How the Simulmatics Corporation Invented the Future
Lepore on myös suurmestari, ja tässä hän kertoo meille Simulmatics-firman historian, joka oli varhainen yritys tehdä big datalla propagandaa, kaupunkisotaa ja ihmisten tunnekäyttäytymisen ennustamista. Tavallaan se ei onnistunut ollenkaan, tavallaan loi koko nykyisen maailman.
Mike Davis: City of Quartz. Excavating the Future in Los Angeles.
Los Angeles on outo paikka. Jännä, todella rikas kirja — paras quote ikinä Losiin muuttaneelta Alfred Döbliniltä, liittyen kalifornialaiseeen urbanismiin: here one is indeed constantly in the open — yet am I a cow?
Monica L. Smith: Cities. First 6000 years.
Arkeologia on jännää. Take out -ruoka on vanha ilmiö. Kirja ei näin itsenäisenä tuotteena kantanut niin kovin kauas.
Patrick Radden Keefe: Empire of Pain. The Secret History of the Sackler Dynasty.
(Jälleen) yksi erinomainen New Yorker -kirjoittajan kirja, tällä kertaa opioidikriisin historiasta ja Sacklerin perheestä. Keskeinen kysymys on, onko laillinen huumekauppa (eli vahvojen opioidien puskeminen) moraalisesti yhtään parempaa kuin laiton. Vastaus on: ei. Hillittömiä sukutarinoita miehestä joka on lääkäri ja keksii lääkkeiden mainostamisen, ja siksi perustaa ja omistaa salaa molemmat tärkeimmät lääkkeitä mainostavat mainostoimistot. Todella hyvä kirja.
Matthew Hongoltz-Hetling: A Libertarian Walks into a Bear. The Utopian Plot to Liberate an American Town (And Some Bears)
Libertaarit ovat hankalia ihmisiä, heidän ideologiansa on kyseenalainen, ja karhut ovat nälkäisiä. Kun libertaarit valtaavat pikkukaupungin karhualueelta ja hylkäävät karhunkatkoitussäädökset holhouksena niin… luonto puree takaisin. Hauska kirja.
David Chang & Gabe Ulla: Eat a Peach. A memoir.
Masennus is a Peach, kuten voisi sanoa. Chang on kaikista keittäjistä kiinnostavin, ja tavallaan älykkäin. Tällä on hintansa, Changin demonit ovat väkevät ja kirja siksi osin surullista luettavaa.
James B. Stewart: DisneyWar
Myös Disney-firmalla on mielenkiintoinen historia, jossa taide ja liiketoiminnan realiteetit eivät niinkään lyö kättä kun törmäilevät autoradalla. Meni kyllä ehkä vähän nörtiksi, kiinnostaa jos kiinnostaa.
Lindsay Ellis: Axiom’s End.
Aivan kohtuullisesti rullaavaa lonkero-curious sci-fiä, Ellis itse sanoi vitsillä.mutta ei että Three-Body Problem, but for Her — ja on siinä joku totuuskin. Ellis canceloitiin ja ilmeisesti siksi lopetti youtuben tekemisen, mikä on sääli. Ei nyt ihan ollut mun juttu kuitenkaan.
William Gibson: Neurovelho
Luinkohan tätä koskaan aikanaan loppuun? Asettuu Die Hardin rinnalle Japanin teollisen nousun aiheutyaman ahdistuksen käsittelyssä. Uskomattoman kova, joka sivulla joku uudia idea, tosi “märkä” eli ideoissa paljon biologiaa ja elimiä. Kannatti palata, keskeisiä tarttumapintoja.
Karri Kokko: Käsialoja
Aseemista runoutta eli kirjoituksen kaltaista valmistetta. Hämmentävää, parhaimmillaan hienoa, huonoimmillaan turhaa suherrusta.
Harry Salmenniemi: Virrata että
En muista mitään. Valehtelevatko muistiinpanoni?
Laura Kolbe: Kaupungin sielua etsimässä
Kertoessaan kaupungeista Kolbe kertoo itsestään. Blogina olisi mennyt, kirjana oikein ei.
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Calvino on suurmestari, silloinkin kun miljöö ja valittu tyyli ei olekaan itselle parhaiten istuva. Satumukaelma.
Arne Nevanlinna: Vallan reunassa. Ynnä muita väärinkäsityksiä
Tämä meni aikanaan (noin 15v sitten) blogina hyvin, mutta pelkästään koottuna yhteen ja paperille painettuina eivät blogimerkinnät kyllä loista ollenkaan. Nevanlinna tuntui silloin terävältä, mutta näin vuosikymmenen myöhemmin lähinnä väsyneeltä väninältä.
PIrkko Saisio: Betoniyö
Aikaan ollut varmaan ihan hyvin kirja, nyt tämäkin tuntui jotenkin tympeältä. Elämä on alkamassa, tai ehkei kuitenkaan.
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Kannen blurbissa sanotaan, että sosiologia ei tuota tällaisia kuvauksia köyhyydestä, ja siitä olen kyllä eri mieltä. Ranskalainenkin sosiologia on kuvannut juuri tällaista köyhyyttä hyvinkin terävästi. Mutta oli tämäkin väkevä. On kamalaa olla landella abysmaalisessa köyhyydessä kasvava nuori homo.
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Vuoden parhaita. Luulin lukevani jotain muuta mutta kyseessä olikin ns. kova ajo peijoonien, näkkien ja noituuden kanssa Lapissa. Erinomainen.
Douglas Wolk: All of the Marvels. A Journey to the Ends of the Biggest Story Ever Told.
Noin vuodesta 1961 ilmestyneet Marvel-sarjakuvat muodostavat ihmiskunnan ehkä pisimmän katkeamattoman narratiivin — 60 vuotta, yli 29 000 sarjakuvalehteä… Wolk luki ne kaikki ja löysi sieltä paljon mielenkiintoistakin. Tähän ehkä palaan vielä, nämä sarjakuvat ansaitsisivat ja tarvitsisivat lisää kriittistä huomiota.
(tästä eteenpäin kerkesin kirjoittamaan aikanaan oikeita arvioita)
Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?
Sanoisin, että paras viime aikoina lukemani romaani, ainakin kotimaisista ylivertainen. Fagerholm on kirjailijana sikäli kanonisoitu, että rämmin kotimaisen kirjallisuuden opinnoissa läpi jonkin plausiibelin määrän, ehkä noin kolmanneksen, hänen jotain kirjaansa — meni suoraan yhdestä silmästä sisään ja toisesta ulos. En mitenkään laisinkaan päässyt mukaan kielen ja siten koko kirjan juoksutukseen. Nyt joko minä olin toinen tai sitten kirja oli toinen tai sitten aika oli toinen, mutta tällä kertaa totisesti pääsin.
Ehkä teksti on aukikiertyvää? Ehkä edes-takaisin kerivää? Joka tapauksessa se kuljettaa ja kantaa mukanaan, annostelee informaatiota vähitellen, poukkoilee ja totisesti toimii. Ollaan vähän kuin suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, mutta koko asetelmassa on mukana ripaus americanaa, jota osa henkilöistä myös kommentoi. Muistaminen, pikkukaupunki ja yhteisö ja kamala tragedia ja jotain, sanoi Fagerholm haastattelussa ja ehkä myös kirjan takakansi — mutta minulla on myös Kuuma Ote kirjan rakenteesta.
Se sekä alkaa että päättyy kahden tytön traumasta muodostuneeseen vaikeaan ystävyyteen. Kaikki mikä liittyy niihin pikkukaupungin traumaattisiin tapahtumiin jotka päällepäin vaikuttavat kirjan varsinaiselta juonelta, sulkeistetaan tähän väliin — lisäksi näiden kahden tytön elämässä tapahtuu niin monta asiaa jotka saavat dramaattisemman kaksoishamon tässä sisäkkäisemmässa kertomuksessa, että ylinokkela lukija herää kysymään tapahtuuko koko kirjan ytimessä olevaa joukkoraiskausta lopulta ollenkaan, ainakaan kirjan sisäisessä todellisuudessa — onko ketään niistä hahmoista outoine, osin jopa karrikoituine piirteineen, olemassa sittenkään. Toki se, että lukija päätyy epäilemään raiskauksen tapahtumista, on sekin omanlaisensa käänne.
Vastauksella tähän kysymykseen ei nähdäkseni juuri ole väliä kirjasta nauttimsen kannalta.
Mikko Gustafsson ja Janne Huuskonen: Kultainen vasikka. Järjestäytynyt rikollisuus Suomessa.
Tiesittekö, että 1990-luvun puolessavälissä Suomen Helvetin Enkelit ja Banbidos olivat keskenään sodassa? Ja että kun soditaan niin siinä vähän roiskuu — lopulta yli 10 ihmistä kuoli näissä yhteenotoissa joissa ammuttiin singolla ja konetuliaseilla ja vaikka mitä? Ja että kun lopulta kerhot solmivat rauhan, se tehtiin Eduskuntatalon portailla ja paikalla oli lehtikuvan kuvaaja?
1990-luku ei ehkä ollut aivan sellainen, miten se usein halutaan muistaa.
Tämä sota oli toki melko kätevä juttu näille kahdelle moottoripyöräkerholle. Nimittäin aluksi ne eivät suinkaan olleet Helvetin Enkelit ja Bandidos, vaan pohjimmiltaan kahteen osaan jakautunut yhtenäinen biker-porukka jotka olivat päässeet kansainvälisten organisaatioiden prospect-jäseniksi. Ja kuinka ollakkaan, eteneminen täysjäsenyyteen edellyttää tositilanteessa osoitettua kykyä ja halua puolustaa kerhon kunniaa tms. miehekästä. Tällaiseen tarpeeseen kahden prospect-kerhon keskinäinen sota tarjoaa hyvin näppärästi molemmille tilaisuuden todistaa miehuullisuutensa ja saada astetta rouheampi merkki nahkaliivin selkään.
Alex Ross: Wagnerism
Koska olen idiootti, en ole koskaan ymmärtänyt mitä tarkoittaa “ei makeaa mahan täydeltä”. Niinpä luettuani yhden täydellisen tietokirjan tältä New Yorkerin kriitikolta, luin hänen muutkin kirjansa. On myönnettävä että tämän noin 4000 tuntia pitkän äärimmäisen perusteellisen Wagner-kulttuurihistorian luukuttaminen ilman noin minkäänlaista suhdetta Wagnerin musiikkiin ei ollut erityisen viisasta — ei vaikka Ross onkin erinomainen kirjoittaja, ei edes vaikka kirja onkin pullollaan mielenkiintoisia historian sivukulkuja ja yksityiskohtia. Wagner oli kunnon sosialistivallankumouksellinen nuoruudessaan, ja ehkä vanhempanakin, jos nyt joka tapauksessa läpikotainen antisemiitti. Hänen sukunsa oli kunnon hyvää natsiaatelia sitten kun sellainen tuli ajankohtaiseksi. Niin konservatiivi Wagnerista ei vanhemmallakaan iällä tullut, että hän olisi luopunut luksuriööseistä kustom-teeteyistä silkkisistä alusvaatteistaan ja kaavuistaan — ja ymmärtäähän sen nyt jokainen.
Ross avaa kaikenlaista esoteriasta homowagneriin, maalaustaiteesta harmonian kehitykseen, teosanlyyseistä 1900-luvun fantaisakirjallisuuden juuriin juuri niissä sagoissa ja runoissa jotka Wagner poimi Ringin lähteiksi. Tämä pätkä kyllä riittää kertomaan sinulle, onko tämä kirja sinua varten vai ei. Todennäköisesti kuitenkaan ei.
Anton Monti: Minne menet, Italia?
Anton Monti tarjoaa kirjassaan Minne menet, Italia monta maukasta tarinaa tämän päivän Italiasta. Kirja on parhaimmillaan luku kerrallaan vetäistynä, helppolukuista ja avaavaa, pahimmillaan vähän faktaselostusta.
Kirjan loppupuolella Anton käy vähän profetiaaliseksi ja kysyy, onko Italian tie muunkin Euroopan tie?
Italia on toki yksi niistä maista jossa uusi populistinen (ääri)oikeisto syrjäytti perinteiset oikeistopuolueet käytännössä kokonaan. Tämä tapahtui osoittamalla viriliteettiä, hyökkäysvoimaa, piittaamattomuutta politiikan pöytätavoista, ja halukkuutta syleillä avoimesti rasismia ja sen sellaista.
Pontus Purokuru (toim): Tartunta
Jo ennen julkaisuaan laimean kulttuurikohun aiheuttanut (tai ainakin yhden konservatiiseen suuntaan matkalla olevan kulttuuritoimittajan ärsyttänyt) Tartunta oli oikeastaan aivan hyvä dokumentti tästä mitä elämme. Koska kirja on niin vanha, kirjoitettu viime vuosituhannella tai viime keväänä, on toki osa asioista jo toisin, tiedämme enemmän, tunnemme vähemmän. On mukavaa lukea tuoreena poikkeustilan shokki, kaiken sulkeutuminen. On mukavaa muistaa, että joskus tämä oli vielä poikkeustila.
Minulle teksteistä toimivat ne, jotka saivat kiinni jotain tunnelmasta. Elina Iida Sofian livejournalmerkinnät, Veikan banaalius, Pontuksen meemeilyt, Suvi Auvisen novelli. Niitä voi palata joskus maistelemaan, ellemme päätä unohtaa tätä kaikkea. Ehkä kannattaisi.
Jälleen kerran kuitenkin kruunu asetetaan Antti Holman surumielisen maskuliinisille kasvoille. Holma onnistuu tavoittamaan sekä tunnelman että antamaan jotain uutta: aids, kyllä, mutta myös bug chasing, homo- ja heteroyhteisöt, epidemiasta toipuminen.
Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru: Mikä liberalismia vaivaa?
No, mikä liberalismia sitten vaivaa? Lyhyt vastaus lienee, että se ei ole kommunismia.
Aloitetaan vaikeista kysymyksistä: mitä liberalismi edes on?
Liberalismi on kapitalismin käyttöliittymä
Liberalismi on yksilöllisyys
Liberalismi on teknokratia
Liberalismi on Franklin D. Roosevelt ja Juha Sipilä ja Emmanuel Macron
Liberalismi on hegemoniaa käytännössä
Liberalismi on omistusoikeus
Liberalismi on meissä jokaisessa
Liberalismi on militarisoitu poliisi
Liberalismi on poliittista hallintaa, jossa ihmistä hallitaan yleisen mielipiteen lisäksi vapauden avulla
Liberalismi on rasismi
Liberalismi on orjakauppaa ja fasismia
Liberalismi on Iso-Britannia
Liberalismi on vapautta makuuhuoneessa, äänestyskopissa ja tanssilattialla
Pontukselle ja Veikalle liberalismi on käytännössä koko meidän myöhäismoderni elämäntapamme, joka kytkeytyy intiimisti yksilöllisyyteen ja kapitalismiin. Kirjan nimi, joka kunnon uusliberaliin subjektin tapaan on toki podcast-cross promotion, onkin vähän väärin kirjoitettu. Vielä suoraviivaisempi eniten vituttaa kaikki pastissi “Mikä meitä vaivaa 1: liberalismi” olisi ollut kuvailevampi.
Jos käsite… leviää käsiin, siis laajenee tarkoittamaan kaikkea paitsi poikkeuksia, siitä voi joko luopua tai sen voi kohottaa johtotähdeksi. Mielestäni liberalismi olisi luontevampaa päästää käsitteenä päiviltään kuin antaa sen tarkoittaa kaikkea mahdollista viimeisen kahdensadan vuoden ajalta, mutta voi tämän toisenkin valinnan perustella. Eikä meillä ehkä ole kaikkea sitä käsitteistöä minkä minun valintani tarvitsisi.
Kirja on vahvimmillaan silloin kun puhutaan jostain mielekkäästi liberalismiksi rajautuvasta kokonaisuudesta. Locke ja Hobbes, tai uusliberaali subjekti, tai vaikkapa liberalismin vaihtoehtojen artikuloiminen toimivat. Jälkimmäisimmässä Veikka ja Pontus nimevät strategiat täysautomatisoiduksi avaruushomoluksuskommunismiksi (toki) ja toisaalta postfossiiliseksi posthumanismiksi (termi on houkuttelevampi kuin maakuopassa lanttujen imeskely, mitä on myös käytetty alan kirjallisuudessa). Yhtä hyvin tavallaan kyse voisi olla kaupungista ja maaseudusta.
On äärimmäisen helppo yhtyä ajatukseen, että lupaavan tulevaisuuden tuottaminen vaatii tietoa, tunnetta ja voimaa, että liberalismi on osoittanut näitä kaikkia, ja että yhdenkin puuttuminen romuttaa kaiken. Kertomusten vaara on lähinnä, että ilman niitä ei ole toivoakaan yhteiskunnallisesta muutosvoimasta.
Kirjan formaatti on ns. hyvää ränttäystä, joten sitä on usein melko viihdyttävää lukea. Valitettavasti huonoimmillaan teksti luisuu pre-2010 Into-pamfletin tasolle — sille tasolle, jossa heitellään löysästi yleisvasemmistolaista kritiikkiä kaikkeen mahdolliseen. Yleisvasemmistolaiselle kritiikille toki 👍 sinänsä, mutta sitäkin voi tehdä tarkasti ja osuvasti. Tai oikeastaan juuri sitä PITÄÄ tehdä tarkasti ja osuvasti.
Kirjan ehdoton ansio on liberalismin ottaminen vakavasti, sen myöntäminen että me olemme liberalismin tuotteita, ja että liberalismi on tarjonnut, ja tarjoaa, makeita herkkuja. “Liberalismi tarjoaa vapautta makuuhuoneessa, äänestyskopissa ja tanssilattialla” on hyvin sanottu — mutta pitää sisällään myös haasteen. Mikäli tavoitteena olisi post-liberalismi jossa voimme elää kommunistisessa yhteiskunnassa joka on yhtä eläintä, meidän pitäisi jotenkin artikuloida, miten tämä yhteiskunta takaa vapauden makuuhuonessa, äänestyskopissa ja tanssilattialla. Sillä ne totisesti ovat makeita herkkuja. Individualismin ja kommunismin taivuttaminen samaan ideologiaan ei ole helppoa, mutta en usko sen olevan myöskään mahdotonta. Mikä liberalismia vaivaa ei valitettavasti suoraan tähän kysymykseen vastaa.
Alex Ross: The Rest is Noise. Listening to the 20th Century.
Tämä New Yorkerin musiikkikriitikon 1900-luvun (pääasiassa) klassisien musiikin, ja tarkalleen ottaen sävellyksen, historia on parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja.
Ross kuljettaa lukijan sadan vuoden läpi käyttäen paletin kaikkia värejä. Säveltäjien henkilöhistoriaa, tarkkoja teosanalyyseja, kulttuurihistoriaa, politiikkaa, messeviä anekdootteja, aforismimaisia kiteytyksiä. Teksti juoksee sulavasti koko ajan, joka minuutti pelkkää nautintoa. Jos Rossilta kysyisi, onko tärkeää tulkita musiikkia teoksesta lähtien, aikansa kuvana, poliittisesta kontekstista vai psykologisesti, hän vastaisi “kyllä.”
Tavallaan tiedostan olevani kirjalle täydellinen lukija — tiedän jotain 1900-luvun klassisesta musiikista mutta en tarpeeksi että olisin mistään tulkinnoista eri mieltä, kykenen seuraamaan musiikkijargonia modulaatiosta, oktatonisista asteikoista ja sointukierroista, ja politiikka ja kulttuuri kiinnostavat. Mutta en tiedä mistään tästä tarpeeksi että virheet harmittaisivat tai tulkinnat hiertäisivät. Mutta silti! Täysin erinomainen kirja.
Yksi substanssiajatuskin tähän yhteyteen. Rossilla on selvästi erityinen suhde Sibeliukseen. Hänet nostetaan esimerkiksi “pikkumaiden” säveltäjistä ja käsitellään kunnolla ja perusteelliseesti, jopa vähän kunnianpalautuksen omaisesti. Sibeliuskin oli kunnon modernisti! Ross käy kykkimässä Ainolan rannassa — tuolta ne kurjet lähtivät! Sieltä se viidennen sinfonian finaalin teema kuikuili!
Luettuani kirjan olen kuunnellut Sibeliuksen viidennen sinfonian ehkä sata kertaa. Olen melko varma että Gershwinin Summertimen intro ja alku on lainattu tuolta viimeisen osan keskivaiheilta. Sibelius oli kunnon hitti Yhdysvalloissa, eli tämä on sinänsä aivan mahdollista. SIbelius oli kyllä myös hitti Saksassa — Hitler tykkäsi sorvata viulukonserttoa Berghoffin hifissä ja luennoida siitä. Natsit muutenkin höyläsivät Sibeliusta sen verran ahkerasti että toisen maailmansodan jälkeen saksalaisen kulttuurielämän de-natsifikaatiossa myös Sibeliuksen esittäminen kiellettiin.
Millaistakohan on kuunnella Sibeliusta musiikkina? Kuulla nuotit ohi kulttuurin? Kuunnella Sibeliusta ilman nationalismia? Ilman päälle vyöryviä pommikoneita ja kaksipäistä kotkaa ja Finlandiaa, ilman yliopiston avajaisien ja promootioiden Andante Festivoa, Viulukonserttoa siten että se ei ole Kulttuurin puhtain ilmenemismuoto myyttisine teini-pekkakuusistoineen, ilman yläasteen orkesterin soittamaa Valse Tristeä, ilman äitiä soittamassa Kuusta pianolla ja sitä samaa nuottia kurkistamassa pinon alta vuosikymmenten jälkeen… Tähän meillä ei ole koskaan pääsyä.
(Viulukonsertossa on sama melodianpätkä jonka ympärille Sibelius rakensi Partiomarssin. Se on myös neljännen sinfonian viimeisen osan yhtenä keskeisenä temaattisena aineksena.)
Kiskaisin perään saman kirjoittajan Listen to this -esseekokoelman, joka oli aivan passeli, mutta en kyllä tiedä oliko tarpeen kuulla Rossin kirjoittavan Radioheadista tai Björkistä, vaikka ne aivan hyviä esseitä olivatkin. Kokoelma pääosin New Yorkerissa julkaistuja esseitä. Täysin solidia kamaa, ja sisältää erinomiasen pointin siitä, että musiikista kirjoittaminen ei ole erityisen vaikeaa, ja että oikeastaan klassista sanontaa parodioiden, oikeastaan myöskään arkkitehtuurista tanssiminen ei ole mitenkään mahdotonta, vaan voi pikemminkin olla erittäin mielenkiintoista.
Samaan syssyyn taustaääneksi kuuntelin Susan Sontagin Under the Sign of Saturn-esseekokoelma. Mikään siinä ei merkinnyt minulle mitään, kaikki oli hyvää, Leni Riefenstahl oli natsi.
Sontag toimi myö sellaisena taustapultutukswna myöhemmin, Styles of radical Will sisälsi kuuluisan ja passelim camp-esseen, jotain pornosta ja jotain… ei muistikuvia.
