Kirjat 2018

Audible, keskeinen kirjanlukuystäväni

Vuonna 2018 luin näemmä 37 kirjaa. Lipsui mieskirjallisuuden puolelle: tietokirjallisuutta lähinnä, paljon kamaa kapitalismista, ydinsodasta, scifiä… Hyviä kirjoja kyllä.

Tämä kokooma on tietyllä tavalla itseriittoinen, sillä tuntuu että luettuja kirjoja melkein tärkeämpiä olivat niistä kirjoitetut tekstit. Päätös ruveta kirjoittamaan jokaisesta kirjasta pieni teksti on parhaita mitä olen tehnyt aikoihin. Tekstiä syntyi 14 000 sanaa, melkein kahden akateemisen artikkelin verran. Näiden joukossa on muutama teksti josta olen ylpein vuoden kirjallisten tuotosteni joukossa, vaikka kaikki nämä on kirjoitettu aika nopeasti, ns. kerralla purkkiin. Muuten tällaisia määriä ei pysty kirjoittamaan.

Suosikkejani vuoden aikana luetuista olivat kaunokirjallisuudesta Riikosen Kiertorata, Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, Cixin Liun Three Body Problem, Asimovin The Foundation ja Stephensonin Cryptonomicon, tietokirjoista Gessenin Future is History, Ellsbergin The Doomsday Machine, Similän ja Vuorelan Ultra Bra — sokeana hetkenä, Carreyroun Bad Blood ja Varoufakiksen Adults in the Room. Ja ehkä myös Pennyn Bitch Doctrine, ainakin parhaiden tekstiensä ansiosta.

Malcom Harris (b. 1988): Kids These Days: Human Capital and the Making of Millennials

I picked the book up thinking there’d be some counter-argumentative musings about how “we” as a generation are not the wicked abominations we are sold as in the (US) media. And the introduction was just that, in a rather pleasant package, no less. Harris muses that the North American “we” are either the first generation of true American fascists, or true American revolutionaries.

The rest of the book was a different beast. Harris argues that everything in our lives and in our upbringing is done in order to maximize our human capital — the things we learn, know, and are capable of. This is cool from an individual perspective, but when everyone gets better all the time, every competition that is held within a cohort (think schools, entry-level job market, hell, even youtube/vlog/meme magic) gets tougher and tougher. And so on, basing most of the stuff on actual sociology.

We are raised to do what we love and love what we do, keep our work and play intertwined, use our freetime for self-improvement and self-loathe whenever we do not. The book falls within the general outlines of Depression Left in claiming that antidepressants are perhaps the most natural answer to the life that lies ahed of us. One of the horrible jokes/ironies Harris highlights is that the people who raised us by giving us a gold star whenever we succeeded in something now mock us because we expect to get a gold star from every achievement. Thanks a bunch.

At times the book hits a bit too close for comfort, I’ve always sort of mixed my work and free time, have done work with my friends and become friends with co-workers, and had my first kind of burn-out situation at 27. But perhaps I am not a snowflake, perhaps we all are.

The book ends on a rather bleak note, Harris states that the normal American recommendations of voting/participating/consuming are not going to change the future in any meaningful way.

So, revolution or better chemicals I guess?

Michael Wolff: Fire And Fury. Inside the Trump White House.

Tätä kirjaa lukiessani nauroin ääneen useammin kuin pitkään aikaan.

Julkinen keskustelu on käsitellyt pääasiassa sitä, voiko Wolffin kuulemiin tarinoihin luottaa, ja millainen eettinen ratkaisu on ollut kirjoittaa kirja, jossa ei ole aivan selvää, mikä osa perustuu itse paikanpäällä tehtyihin muistiinpahoihin ja mikä osa muilta kuultuihin juttuihin.

Itse kirjan luettuani on sanottava, että nämä keskustelut ovat varmasti mielenkiintoisia journalismin ja tietokirjaprofession sisällä, mutta eivät oikeastaan vaikuta juurikaan siihen, miten itse kirja toimii luettuna. Wolff aloittaa koko läpyskän toteamalla, että Trumpin valkoisessa talossa kaikesta on vähintään kaksi versiota ja kaikki vuodettiin kaikille koko ajan — ja että todella iso osa anekdooteista on peräisin DJT:ltä (kuten lapsensa häntä kutsuvat) itseltään.

Vaikka kirja olisi pelkkä memoir, siis sisältäisi ainostaan Wolffin itse paikanpäällä kuulemat palaset, olisi kirja silti herkullinen. Menee teknisyydeksi pohtia, onko Wolff itse ollut paikalla joissain kohtauksissa — niissä lähes aina ilmoitetetaan esimerkiksi, että jokin tietty henkilö “uskoutui paikalla olleelle toimittajalle.”

Mitä Wolff sanoo valkoisesta talosta? Tavallaan kysymys on irrelevantti, kyllä me olemme kaikki lukeneet ne tuhat lehtijuttua joissa on suunnilleen samat asiat.

Wolff vaan kokoaa ne yhteen. Trump on iso lapsi — mutta ei sairauksien tai vanhuuden takia, vaan ihan vaan koska on tottunut vuosikymmeniä saamaan miljardöörikohtelun joka paikassa, tottunut ottamaan vastaan kaiken imartelun alaisiltaan, tottunut pyörittämään omaan boutique-yriystään (Trumpin isommat diilit ovat aina liisauksia, hänen organisaationsa ei oikeastaan ole valtaisa). Se jo jossain lehtijutussa ollut pätkä Trumpista joka asennutti kolme telkkaria valkoisen talon makuuhuoneeseen, tilaa big macin sinne ja katselee koko illan telkkareita ja soittelee kavereilleen (ja puolitutuille) — jotka sitten soittelevat toisilleen ja vertailevat vaikutelmiaan.

Se tarina siitä, miten Valkoisessa talossa aluksei on kolme riitelevää valtakeskusta — Reince Priebusin republikaanit, Steve Bannonin “nationalistit”/protofasistit/what have you ja Jarvankan (Jared Kushner ja Ivanka Trump) demokraatit, tai tarkemmin sanottuna Goldman Sachs -demokraatit. Ja tällä hetkellä ainoastaan Jarvanka on jälejellä.

Se tarina siitä, miten yksittäisten toimittajien yksittäiset kommentit syövät presidenttiä päivä toisensa jälkeen, miten kaunat kantavat kuukausien päähän.

Se tarina siitä, miten Trump spekuloi jokaisen alaisensa erottamisella välittömästi heti ensimmäisestä päivästä lähtien — jos hänestä olisi tehnyt The Apprentice -henkisen parodian, sitä olisi vaikeaa erottaa todellisuudesta.

Se tarina siitä, miten New Yorkerin faktantarkistaja soittaa Steve Bannonille kysyäkseen, onko tämä todella yrittänyt imeä omaa munaansa, kuten The Mooch oli puhelimessa lehden toimittajalle sanonut.

Ja ennen kaikkea se tarina siitä, miten sekalainen sakki hännystelijöitä, pällistelijöitä, häikäilmättömiä hustlereita ja kiinteistörikollisia tajusi yhtäkkiä, varoittamatta, kännissä ja läpällä saaneensa käsiinsä Yhdysvaltain presidentin — ja miten jokainen heistä ymmärsi, että tilaisuus ei toistuisi koskaan, että nyt olisi otettava irti kaikki mitä ei ole pultattu kiinni, että heidän elämänsä ei enää koskaan olisi ennallaan — että maailma ei enää koskaan olisi ennallaan.

Kaiken kaikkiaan erinomaista tällaista trumpnörtti-chiclittiä (brolittia? pol-littiä? nerd-littiä?), soljuu alas kurkusta kuin kylmä PBR / Chablis (mitä luokkaa nyt kukakin haluaa performoida) kesäpäivänä.

Neal Stephenson: Cryptonomicon

Jos olisin kahlannut nämä tuhat (ish, kuuntelin äänikirjana, 42 tuntia…) sivua läpi jossain herkemmässä iässä, esimerkiksi välillä 15–20, olisi Stephensonista varmasti tullut lempikirjailijani. Moneen sivuun mahtuu paljon: keksitään tietokone, käydään toista maailmansotaa, etsitään kulta-aarretta, pohditaan kryptologiaa, rakastutaan traagisesti ja löydytään iloisesti, ihmetellään nörttien libertaarifantasioita ja amerikan aseenkantoa, fiilistellään roolipelejä. Kehitetään bitcoinia (tai vastaavaa). Teemojen puolesta siis yllättävän kurantti ollakseen 20 vuotta vanha kirja.

Tällaisten kirjojen kanssa tekee mieli pohtia, mikä erottaa genrekirjallisuuden “laatukirjallisuudesta”. Koska joku sen tekee, ja Cryptonomicon kaikesta hyvyydestään huolimatta kuuluu syvästi genrekirjallisuuden piiriin. Tämä ei tee siitä laisinkaan huonompaa kirjaa, mutta jostain syystä pudottaa sen pois vaikkapa Sadan vuoden yksinäisyyden rinnalta, vaikka yhtäläisyyksiäkin on, jopa merkittävästi (vähän fantastinen yleisote, sukujen seuraaminen halki historian, kuvitteeliset paika). En osaa täysin artikuloida, mistä se johtuu. Jotenkin episodit ovat sarjakuvamaisempia? Kieli hiomattomampaa? Koko homma vedetään nätimpään pakettiin? Tai toisaalta toiset langanpäät ja teemat jätetään kehittelemättä loppuun asti? Ehkä Stephensonin olisi kannattanut skipata seuraavat kolme kirjaa ja puristaa tästä sellainen koko tätä vuosituhatta määrittävä mestariteos. tuntuu siltä, että materiaali siihen olisi ollut olemassa.

Kirjan nimi olisi (yllättäen) voinut myös olla Seksistä ja matematiikasta, sillä niitä ja niiden välistä yhteyttä käsitellään paljon. Kirjan yksi kantavista teemoista on signaalinkäsittely, salakirjoitusten purkaminen toisen maailmansodan aikana, ja miten sitä kautta monella tavalla synnytetään moderni maailma. Kaikkeen tähän matikkaan, jota kirjassa selostetaan vähintäänkin kohtalaisen tarkkaan, liittyy olennaisesti sen suorittajien senhetkinen seksuaalinen vireystila ja ne erilaiset toimet jolla tätä vireystilaa hallinnoidaan. Iida Raumaan verrattuna seksi on kesympää mutta matematiikka eksplisiittisempää. Laskemista, kryptaamista ja purkamista käydään läpi sillä tarkkuudella, että jos maailmasta katoaisivat kaikki koodinpurkuoppaat, Cryptonomiconin kanssa pääsisi ainakin hyvään alkuun.

Kirja on kirjoitettu (ja osittain tapahtuu) aivan 1990-luvun lopulla, ja käsittelee internetin tulevaa murrosta. Vielä eletään aikaa, jolloin mobiili, verkottunut aina online-elämä on nörttien erikoisherkkua, mutta ollaan jo siirtymässä maailmaan, jossa roolipeleistä it-firmaan ja miljonääriksi on aivan legitiimi polku maailman hallintaan. Meinasin kirjoittaa, että ehkä liika teknisyys myös pudottaa pois maailmankirjallisuuden kärkikahinoista, mutta toisaalta onhan Moby Dickin aika tekninen, jopa niin tekninen, että on jäänyt lukematta. Terkkuja vaan Antti Hyryn uuniin.

Mutta teksti soljuu, mysteerit ratkeavat, viestejä salataan ja puretaan, tietokoneita rakennellaan. Sukellusveneet vetävät hippaa pinnan alla. Moderni maailma luodaan vahvan krypton päälle, maailmansodan raunioille. Ja jossain viidakossa kimaltelee tonneittain kultaa, odottamassa löytäjäänsä.

Erkka Mykkänen: Something not Good.

Elikkäs Erkka meni ja kirjoitti romaanin Veikko-nimisestä kirjallisuutta opiskelevasta nuoresta miehestä, jolle tapahtuvat kaikki elämän isot asiat jotka eivät ulospäin näytä niin kovin isolta.

Romaanin lukeminen oli tietyllä tavalla hyvinkin dissosiatiivinen kokemus: vähän kuin olisi lukenut itsestään, mutta sitten kuitenkin lukenut oikeasti Erkasta, mutta sitten kuitenkin lukenut jostain Veikko-nimisestä dudesta joka nyt sattui vain olemaan Erkan kirjoittama. Joka tapauksessa kaikkein häiritsevintä oli kirjan julkkareissa kuunnella, miten Erkka spekuloi Veikon eriaisilla ominaisuuksilla, että ehkä Veikko on tällainen tai tällainen… Toisaalta kirjassa on myös mukava pari vuotta vanhempi sosiologi — tai mukava ja mukava, myös tiettyihin lihallisiin synteihin taipuvainen — että ehkä voin olla rauhassa.

Kirjassa kirjoitetaan ylioppilaaksi, ei otetakaan tatuointia, matkustetaan, rakastutaan, erotaan, opiskellaan kirjallisuutta, pelätään ja koetaan hylkäystä. Erkka puskee napakasti, välillä lause on jopa erinomaista ja kirja pieni, tahallaan. Luvut ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, pieniä välähdyksiä elämästä. Paikoin romaani on hyvin kirjaimellinen — Veikko muistelee menneitä ja saa tikusta silmään, lopussa ollaan vapaita Amerikassa jne.

En tiedä kuinka hyvin tämä kokemus siirtyy, mutta ehdottomasti pärisevimmässä luvussa fokus oli kirjallisuuden opiskelussa ja kirjallisuuden opiskelijoissa. Se oli hersyvää, osin koska niin moni asia piti paikkansa, osin koska niin moni asia ei pitänyt paikkaansa. Vähän parodiaa, vähän totta, vähän Waltaria. Nauroin ääneen, useampaan otteeseen.

Jos pitäisi kertoa, mistä kirja kertoo, tulisikin ehkä vaikeampaa. Se on mini-bildunsgroman, jossa Veikon kasvu ei lataudu millään erityisellä kirjan ulkopuolisella merkityksellä. Häpeä ja vaikeus ja naiset on hassuja ja mieheys on nykyään mutkikasta. (tämä nyt on vähän liiottelua, kyllä siellä kaikenlaista totta kai on, mutta tähän suuntaan.) Toisaalta, jos pitäisi 15 vuoden kuluttua muistaa, millaista tämä aika oli, niin ehkä sen voisi lukea Something not goodista. Koska tällaistahan tämä aika on.

Kyllä näitä lukisi jos kerran vuodessa ilmestyisi.

Anton Monti ja Pontus Purokuru: Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016.

(tästä tuli pitkä, mutta silti epätyydyttävä arvio. Pitäisi kirjoittaa kunnon teksti johonkin lehteen, jossa voisi summata kaiken tämän kunnolla ja myös esittää ns. oman tulkinnan, tämä kirja ansaitsisi sen. mutta ns. näillä liksoilla nyt tuli tällainen.)

Anton ja Pontus kahlaavat läpi skenen toiminnan Suomessa, sekä esihistoriassa, huumaavassa räjähdyksessä, möyrinässä yliopistoilla että haipumisessa ja kääntymisessä hyvinvointiin.

Autonomivasemmistolaisuus tulee ehkä Italiasta, ja korostaa subjektiivisuutta eli itsehallinnollisen “tilan” rakentamista ja käytännössä konfliktia, suoraa olemista ja toimintaa puoluevasemmiston sijaan. Kaiken vasemmiston spektrillä ollaan pikemminkin anarkisteja kuin sosialidemokraatteja, mutta pidetään kuitenkin kiinni valtahierarkioista. (Tämä nyt näin kahden pennin määritelmänä, kommenttikenttään saa tulla sitten keskustelemaan määritelmistä). Käytännössä eräs nykyinen vihreä poliitikko totesi minulle joskus Vanhalla 2004 pikkutunneilla olleensa aiemmin anarkisti mutta nykyään liian postmoderni määritelläkseen itseään.

Tässä kirjassa käydään tämän spesifin skenen lisäksi kuitenkin läpi myös paljon anarkistista toimintaa, eläinoikeusliikettä määrittelemättä että mikä osa siitä nyt on varsinaisesti autonomista, “globalisaation” ympärillä tapahtunutta mobilisaatiota 2000-luvun alussa, sosiaalikeskuksia ja talonvaltauksia, prekaareja, yliopistovaltauksia ja mielenosoituksia…

Kuten nimi jo kertoo, kirja korostaa ennen kaikkea konfliktia, ja kertoo siitä mielenkiintoisia asioita. Suomessa tapahtui pelkästään vuosina 1994–2000 “vähintään” 1300 laittoman suoran toiminnan iskua, joista (pieni) osa melko vakavia tuhopolttoja. Sen lisäksi 2000-luvulla globaali liike pysäytti keskeisiä kansainvälisiä kokouksia ja järjesti Helsingissä näyttäviä mielenosoituksia.

Liikkeestä saa tämän painotuksen seurauksena merkittävästi väkivaltaisemman ja konfliktihakuisemman kuvan kuin minä se paikanpäällä rivimielenosoittajana näyttäytyi. Tämä oli Montin ja Purokurun mukaan tarkoituksellista: mielenosoitusmuuveja harjoiteltiin pienellä porukalla, ja ylipäätään koreografioita hiottiin, mutta vain etujoukon kesken. Toki isommissa ja konfrontatiivisemmissa mielenosoituksissa tapahtuu myös “satunnaista” sekoilua, ja varsinkin punk/kiljuhenkisemmissä tilaisuuksissa hyvinkin huolella, mutta kyllä tähän liikeeseen erottamattomasti kuuluivat myös suunnitellut kahinat.

Fokus myös toki rajaa. Vaikka keskittyisikin konflikteihin, se, että vaikka Voima-lehti, Attac ja Sosiaalifoorumit rajautuvat kokonaan pois, tuntuu vähän tarpeettomalta, niin keskeisiä nämä instituutiot kaikenlaiselle poliittiselle toiminnalle Suomessa ovat olleet.

Hauska rooli on Antti Rautiainen-henkilöllä. Antti toimii eräänlaisena anarkistisena straight manina halki kirjan, pilkaten vuosikymmenestä toiseen kriittisesti autonomien teoriaa, taktiikoita, tyyliä… ja ollen tavallaan aina oikeassa.

Kirjan selkein ansio on, että tämän poliittisen toiminnan sekä teoreettiset että organisatoriset että toimnnalliset kehitykset on pantu kansiin. Kuten kirjoittajat ovat todenneet, ellei liike kirjoita omaa historiaansa, poliisi sen kyllä tekee. Vaikka toisin voisi juuri nyt ajatella, Suomessa oli varsinkin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hyvin aktiivinen ja hyvin konfrontatiivinen liikeskene. Monet sen aktiiveista ovat sittemmin tehneet uraa Vihreissä ja Vasemmistossa. Ehkä talonvaltaukset eivät heilauttaneet Paavo Lipposen hallituksen politiikkaa, mutta kansainvälistä kehitystä ne kyllä heilauttivat.

Kunnon arvio veisi liikaa aikaa ja pitää ehkä kirjoittaa johonkin akateemisempaan lähteeseen, mutta haasteena kirjassa on miehisehkö näkökulma ja oudosti välillä reflektion vähäisyys. Olisin halunnut kirjan, joka olisi rohkeammin punninnut, tuominnut ja pohtinut. Näiden kirjojen ongelma toki on, että niitä ei voi kirjoittaa: tätä kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa kukaan ulkopuolinen, sillä näin konfrontatiivisesta poliittisesta toiminnasta ei helposti kerrota ellei kysyjäkin tiedä vähän juttuja etukäteen. Samoin haasteena on, että aikaa on kuitenkin kulunut vielä aika vähän, eivätkä kaikki syytteetkään ole välttämättä vanhentuneet. Mutta eivät Anton ja Pontus äärimmäisen sisäpuolisinakaan oikein sitä voineet kirjoittaa. Heidän punnintansa, tuomintansa ja pohdintansa olisi väistämättä ollut itsereflektiota ja vanhojen liikkeen sisäisten kaunojen läpikäyntiä — joka taas on eri genre.

Sitä genreä lukisin itse kyllä erittäin mielelläni. Kaikkein mieluiten Anton Montin omaelämäkerran, sellaisella hävyttömällä “olin siellä ja tein sen, usko jos haluat” -asenteella kirjoitetun von Münchausen -tarinan, jossa kansainvälinen autobisnes, 90-luvun Suomi, autonomimarxilaisuus Suomessa, teorian tekeminen Pariisissa ja Italian väkivaltaisuuksien loppunuolaisu muodostaisivat selkeän kokonaisuuden. Tai ehkä kuitenkin Pontuksen punnitun poskettoman esseekokoelman siitä miten asiat ovat ja miten niitä pitää ajatella. Ainakin tämä jälkimmäinen onneksi on myös tulossa.

Jos itse kirjoittaisin tällaisen kirjan, sen nimi olisi ehdottomasti Epäsuoraa toimintaa, ja se käsittelisi kaikkia niitä myriadeja tapoja, joilla kaikenlaisten instituutioiden sisältä ja resursseilla on raivattu tilaa toisenlaisen maailman rakentamiselle, autonomialle. Pienenä esimerkkinä kirjassa todetaan, että uuden ylioppilastalon Kupoli “tuli” (tai saatiin) liikkeiden käyttöön 2010 ja muodostui tärkeäksi tilaksi. Tämä on toki aivan totta, mutta sen “tulemisen” edistämiseen käytettiin monta vuotta institutionaalista taistelua mm. koko suomenruotsalaisen kulttuurieliitin kanssa. Yhden tuleminen on toisen taistelu, kuten sananlasku sanoo. Toki tällaistakaan kirjaa ei voi kirjoittaa: instituutioiden sisällä toimivat ihmiset eivät usein halua julkisesti puhua siitä, miten ovat edistäneet autonomimarxilaisen katuliikkeen toimintaa. Varsinkaan ennen kuin kaikki detaljit ovat tulevasti unohtuneet.,

Joka tapauksessa: pakollista luettavaa sekä vasemmiston, että mielenosoitusten, että myös suomalaisen 2000-luvun poliittisen mielenmaisen ymmärryksen kannalta. Kirja on erinomainen liike joka kutsuu dialektiseen vastaliikkeeseen.

Masha Gessen: The Future is History. How Totalitarianism Reclaimed Russia

Lukupäiväkirjat jäivät vähän vähemmälle tässä keväällä näin ikäänkuin luonnollisista syistä, mutta skarpataan nyt vähän. Tämän genrenä on “mitä muistan neljän kuukauden takaa”.

Masha Gessen seuraa Neuvostoliiton muutumisen Venäjäksi ja Venäjän muuttumisen Putinin johtamaksi (semi-)diktatuuriksi muutaman yksilön kautta: akateemikkojen, aktivistien, pankkiirien, mystikko-teoreetikkojen. Osa heistä on tunnettuja (Alexander Dugin, Boris Nemtsov), osa melko tavallasia venäläisiä.

Kuten voi ajatella, kirja on rakenteeltaan pohjattoman masentava. Ensin 80-luvun lopun tunkkaiseen Neuvostoliiton intellektuaaliseen ilmaan avataan pieniä ikkunoita kohti muuta maailma, sitten Moskovan villit kasinovuodet, sitten Putinin rautakorko joka sulkee pääosan ikkunoista. Vähitellen vapautuvat asenteet LBGT-kansaa kohti korvautuvat Occupy Pedofilia -lynkkausjengeillä. Tulevaisuudessa odottaa kehityksen ja edistyksen sija historia, Venäjän kunnian päivien ja Stalinin maineenpalautus.

Mielenkiintoisia yksittäisihuomioita: Gessen argumentoi, että Neuvostoliitto ei sallinut kansan sielun itseymmärryksen kehitystä — maalta puuttuivat (vapaasti toimivat) sosiologit ja niinkin perusasiat kuin asenteita mittaavat surveyt, psykonalyytikot, luotettavat historioitsijat… 90-luvulla nämä kaikki nousivat ja kehittyivät, usein mm. Soroksen rahoilla, 2000-luvulla kuolivat pois tai tapettiin.

Gessenin narratiivissa Venäjä ei koskaan oikeasti demokratisoitunut. Venäjän poliittinen järjestelmä ei koskaan muotoitunut sellaiseksi, jossa olisi ollut kilpailevia yhteiskunnallisia ideioita, joiden välillä äänestetään. Että oli kyllä puolueita, jotka asettivat ehdokkaita, mutta ne vaihtuivat aina, näyttelivät ennaltamäärättyä roolia näytelmässä ja poistuivat takavasemmalle, tai Zhirinovskin tapaan vetivät pysyvän pellennaamarin pääähän. Putin voisi olla ehdolla mistä vaan puolueesta. Venäjän instituutiot eivät syntyneet tyhjästä 1991, vaan rakentuivat neuvostoperinteen päälle. Maahan ei syntyt uusia (rehellisiä) väyliä nousta eliittiin, eikä esimerkiksi turvallisuuspalvelun valta nimenmuutoksella pienentynyt.

Gessenin kynä on terävä, teksti sujuvaa, ja lopputulema täysin lohduton: jokainen hänen seuraamistaan ihmisistä toteaa aikanaan, ettei Venäjällä ole tulevaisuutta, henkilökohtaisesti heille tai maana kokonaisuudessaan, ja että parempi on lähteä ennen kuin tulee ammutuksi. Osa tulee ensin ammutuksi, kuten Nemtsov, 200 metriä punaiselta torilta.

yh.

Hannah Arendt: The Origins of Totalitarianism

Tämä kirja auttoi minua löytämään tietyt ihmisyyden rajat. Nimittäin äänikirjojen kuuntelun rajat. Barthes menee, ydinfysiikka sisältävät kylmäm sodam mehustelut menee, high frequency trading menee — mutta Arendt ei mene.

Kuunneltuna ensin arviolta 200 tuntia Ranskan antisemitismin esihistoriaa, sitten 400 tuntia Dreyfusin tapausta, sitten 50 tuntia outoa aforistiikka. Kokemukset saattavat olla subjektiivisia, mutta lörpötys jotain jotain juutalaiset jotain hitler Neuvostoliitto jotain.

En pysty summaamaan kirjan argumenttia, mutta antisemitismiin ja kokonaisten väestönosien turhaksi julistamiseen se liittyy. Ja Arendtin tietynlainen lennokkuus muuttuu kuunneltuna banaaleiksi aforismeiksi.

Itse kirja on varmaankin hyvä ja tärkeä, mutta älkää toistako minun virhettäni. Älkää yrittäkö tätä äänikirjana.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Tämä oli ehkä ainoa vanhemmuutta käsittelevä kirja, jonka ehdin lukea loppuun ennen kuin tilanne oli ns. kovana päällä — valitettavasti Isä synnytyksessä -opusta olin päässyt vasta puoleen väliin kun piti jo soittaa taksi.

Äitikortin lukeminen vuonna 2018 tuntui vähän samalta kuin aikanaan Citizen Kanen katsominen: kaikki näyttää tutulta ja jopa kliseiseltä, koska niin moni peruskuvio ja ajatus on siitä peräisin. Siis tuntuu siltä, että minun laajennetun piirini suhtautuminen raskauteen jne. on pitkälti prujattu tästä kirjasta.

Ja mikäs siinä! Kirja on hyvä! Silfverberg on kirjoittajana parhaillaan tietynlaisessa raadollisessa normielämän järjettömyyden paljastamisessa, katseen tarkentamisessa johonkin ja sen osoittamisessa, ettei mikään siinä oikeastaan ole normaalia, luonnollista tai tavanomaista, että meidän oikeastaan pitäisi koko olla suu auki oman elämämme ihmeiden edessä. Voitte kuvitella, että tämä ote soveltuu aika hyvin raskauden toivomisen, kulumisen ja päättymisen, sekä vauvan kanssa olemisen pohtimiseen. Itkin ja nauroin jne. Toinen vahvuus liittyy sanavalintoihin: ei mihinkään jatkuvaan briljeeraamisen ja tycitykseen, vaan siihen miten ihan normi tekstin sekaan putoaa silloin tällöin täsmätyönä yksittäinen “muheltaa”.

Mitä kirjassa sanottiin vanhemmuudesta ja odottamisesta? En oikein muista, kaikki oli tuttua ja hyväksyin sen kaiken. Yhdellä mielenkiintoisella tavalla kirja kuitenkin tuntui toisenlaisessa ajassa kirjoitetulta. Silverberg kirjoittaa, miten raskaana ollessa naisen keho muuttuu yleiseksi omaisuudeksi, miten jokaisella on oikeus tulla vähän taputtelemaan masua. Keskustelin aiheesta perheyksikkömme sen osapuolen kanssa, jolla tästä teemasta on henkilökohtaisempaa kokemusta ja hän totesi, että ainoa ihminen joka hänen vatsaansa koski kysymättä, oli isoäiti. Samaa sanoivat muut vastaan läpikäyneet. (Tai sitten on vaan käynyt hyvä tuuri.)

Voi toki olla, että elämme poikkeuksellisen valaistuneessa porukassa — mutta tuossa naapuribaarissa sen Silfverberginkin voi välillä nähdä! Eli täsgää tai ei, ehkä maailma muuttuu vähän paremmaksi, väliinjäänyt raskausmahataputus kerrallaan.

Daniel Ellsberg: The Doomsday Machine. Confessions of a Nuclear War Planner.

Sota on aina vaatinut suunnittelua ja järjestelmällisyyttä. Jotta voidaan listiä kanssaihmisiä, pitää miettiä mistä niitä löytää ja millaisilla tikuilla niitä tökitään. Tämä on totta halki historian. Toki 1900-luvulle terävät kepit muuttuvat ydinohjuksiksi, ja niiden käyttäminen vasta suunnittelua vaatiikin. Ellsberg teki näyttävän uran RANDissa ja Yhdysvaltain puolustuskoneistossa nimenomaan sotien suunnittelijana (kaikenlaiseen se taloustietelijän koulutus taipuukin), kunnes Vietnamin sodan ja ydinsodan uhan tuplahulluus ajoi hänet vuotajaksi, pakosalle ja viettämään loppuelämänsä aktivistina. Tämä kirja on osin memoir 50–60-luvuista, osin väkevä saarna ydinaseiden kertakaikkisesta hulluudesta.

Muutama maistiainen tästä hulluudesta:
50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa Yhdysvalloilla oli tasan yksi (1) suunnitelma ydinsotaa varten. Tässä suunnitelmassa jokainen Neuvostoliiton ja Kiinan kaupunki tuhotaan välittömästi niin monella niin monesta eri paikasta tulevalla pommilla ja ohjuksella kuin mahdollista. Siis jokainen vähääkään isompi kaupunki, sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa, aivan riippumatta siitä että oliko Kiinalla esimerkiksi mitään tekemistä koko homman kanssa vaiko ei. Kuolonuhreiksi arvioitiin noin 600 miljoonaa.

Sanomattakin lienee selvää, että koko Suomesta olisi tehty lituskaa tässä suunnitelmassa (Ellsberg kuitenkin toteaa sen vielä erikseen). Länsi-Euroopan kohtalo olisi riippunut kirjaimellisesti tuulen suunnasta — mihin suuntaan laskeuma nyt sitten olisikaan tullut.

Tähän väliin ekskursio Suomen puolueettomuudesta. Usein nykyään ajatellaan, että Suomen “puolueettomuus” oli sellaista suomettumista koko ajan, että olisi pitänyt rohkeasti seistä Yhdysvaltain rinnalla mutta ei uskallettu. Tämä on paitsi epähistoriallinen, myös äärimmäisen naiivi ajatus. Suomen, kuten kaikkien, etu oli nimenomaan ydinsodan välttäminen. Yhdysvallat olisi muuttanut joka niemen, notkon ja saarelman lasiksi harkitsematta hetkeäkään, mikäli riittävän uskottava tilanne olisi ollut päällä. Käytännössä 50–60-lukujen taitteessa monet Yhdysvaltain korkeimmista sotilasjohtajista halusivat iskeä ensin, kunnon hyvään Dr. Strangelove -tyyliin. Tässä tilanteessa (ja huom. nyt vain ja ainostaan tässä tilanteessa) varmaankin Suomen objektiivisen turvallisuusedun mukaista oli, kun Neuvostoliitto viimein sai mannertenväliset ydinohjuksensa toimimaan.

Tämä oli tosiaan pitkään ainoa ydinsotasuunnitelma, mikä tahansa riittävän uskottava ydinuhka, pelko Neuvostoliiton ensi-iskusta tai vaikka Berliinin kriisin aiheuttama maajoukkojen kohtaaminen olisi riittänyt… Sittemmin suunnitelmat on toki täsmennetty ja myös taktisemman tason ydinaseiden käyttäminen on tehty mahdolliseksi.

Edelleen kuitenkin on tilanne, jossa pienen likaisen pommin räjäyttäminen saattaisi aiheuttaa jonkun ydinasevaltiosta massiivisen kostotoimen, joko tahallaan tai vahingossa. Tämä kostotoimi puolestaan saattaisi hyvin aiheuttaa maailmanlopun. Ydintalvi ei ole mikään vitsi.

Ellsbergin kirja sai jälleen kerran ajattelemaan, että selvisimme hengissä kylmästä sodasta pikemminkin tuurilla kuin mistään muusta syystä. Niin monta kertaa oli tilanne, jossa vaikkapa Yhdysvaltain ohjusiskuhälytysjärjestelmä tuuttasi punaista, lähestyvää ydiniskua, mutta järjestelmää hoitavat upseerit päättivät kuitenkin lykätä omaa vastaiskuaan, onnekkain seurauksin. Ja sitten on toki venäläisten Perimetr omana lukunaan.

Tavallaan kirjan hulvattomin, tai karmaisevin kohta liittyy nimenomaan Dr Strangelove -elokuvaan. Ellsberg kertoo kuinka käy Washingtonissa katsomassa elokuvan kesken työpäivän ja tulee ulos salista hikoillen: Kubrickin elokuva on käytännössä dokumentti siitä miten maailmanloppu voisi tapahtua. Erityisesti elokuvan detalji siitä, miten kerran liikkelle lähteneitä ydinpommeilla lastattuja pommikoineita ei voida enää kutsua takaisin, miten kerran käyntiin laitettua ydiniskua ei voida enää peruuttaa, piti paikkansa yksi yhteen elokuvassa kuvatulla tavalla.

Että että. Tervetuloa Trump ja Putin Helsinkiin!

Märtä Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Luettuaan Vuosisadan rakkaustarinan tekee mieli lähinnä käpertyä palloksi uikuttamaan, tai vaihtoehtoisesti soittaa läpi kaikki koskaan tuntemansa naiset ja tytöt ja pyytää anteeksi, sekä koko oman sukupuolen että ihan ikioman puusilmäisyyden takia. Kirja alkaa niin voimallisella, niin repivällä ja niin tarkalla jaksolla, jossa tämä vuosisadan rakkaustarina viilletään pienen pieniksi palasiksi. Vaikutusta ei vähennä, että kirjan lukee toistamiseen — pikemminkin lisää. Paluu kymmenen vuoden jälkeen osoittaa, mitä viimeksi meni ohi.

Tikkasen kirja on paitsi itsenäinen runokokoelma, myös mitä vahviten Henrik Tikkasen osoitekirjojen kommentaari, erään avioliiton, erään alkoholismin ja erään taitelijuuden summaus. Tikkasen tyyli on toteava, mutta hän toteaa niin brutaaleja asioita, että sellainen kauhistuttavalla tavalla viiltävä kauneus hiipii sanojen väleihin.

Tikkanen kuvaa aviomiestään Tikkasta, joka ei pysty suunnittelemaan mitään, mutta hamstraa vaivihkaa kaiken alkoholin (alkuun parempaa konjakkia, loppupäähän halvempaa), kaikki krapulalääkkeet, sopii kahdelle seuraavalle viikolle vain peruutettavissa olevia menoja ja sitten aivan sattumalta, yht’äkkiä ja yllättäen hänen luontonsa sanoo että tänään ruvetaan juomaan.

Tikkanen kuvaa toivomista, toivosta luopumista, pelkoa, pelosta luopumista, pettymystä, pettymyksestä luopumista ja jotain, joka jää jäljelle vielä toivon ja pelon ja pettymyksen tuolle puolenkin. Kun Henrik kuusi vuotta tämän kirjan jälkeen kuoli, Märta toimitti kokoelman muistotekstejä, ja tänä keväänä ilmestyneessä hesarin hhaastattelussa Arla mainitsi, että Henrikiä esittävä patsas on edelleen Tikkasen hyllyssä. Otsikko on siis läpeensä ironinen — paitsi että ironiaa ei ole olemassa.

Seuraavaksi pitää varmaan lukea H. Tikkasen osoitekirjat uudestaan. Suomalaisen kirjallisuuden traditioista kuitenkin jostain syystä tunnustuksellinen autofiktio (Tikkasten lisäksi Saision mestarillinen trilogia, Crister Kihlman, osin myös vaikkapa Jörn Donner…) ansaitsisi enemmänkin huomiota. H. Tikkasen osoitekirjoissa, mikäli muisti kunnolla palvelee, näkyy myös Vuorsisadan rakkaustarinan aihe — ensimmäinen kirjoista on viltävän terävä, samasta lasista leikattu kuin M. Tikkasen kirja, mutta alkoholismi ja siinä vellomisen lumihiutalemaisuus samentaa loppuosia. Fokus katoaa konjakkilasiin kuin sulava jääpala. Jos joku moukka nyt konjakkia jääpalojen kanssa juo.

Vuosisadan rakkaustarina on toki myös tykittävää feminismiä. Yllättävän vahva tehokeino on ihan vaan todeta että olispa pitänyt oman nimensä ja sitten todeta cäpseillä sen olevan MÄRTA ELEONORA CAVONIUS. Tikkanen H:ta kysymällä yhdessä runossa, että jos H asuisi Christerin (mainiittu Kihlman, joka kirjoitti mm. miessuhteistaan) kanssa, odottaisiko hän tältäkin että tämä jättäisi oman kirjailijanuransa hoidettavaksi niihin kellonaikoihin jolloin kaikki lapset on jo hoidettu ja nukkumassa?

Tara Westover: Educated. A Memoir.

I was drawn to this book by the deadly combination of Audible recommendation algorithm and a really good blurb. The blurb promised a memoir from a unique perspective: Westover grew up in a Mormon-survivalist-millenialist-homeschooling family in rural Idaho, without any education beyond reading and writing, but ended up doing a PhD in Cambridge. Given the name of the book, I was looking forward to reading critical reëvaluations of the western thought canon, perhaps American history and the like.

This perspective to intellectual history is important and interesting, because our mind so often works on autopilot. We learn all kinds of tidbits of information during our years in school, at the University, when glued to the tube… and in our daily lives and ordinary discussions, we go with the opinions and ideas derived from that education, without actually thinking. This, of course, is what makes living a normal life possible, so it’s not all bad. But I have a a couple of friends, who are clearly brilliant, but seem to lack the full package of background information. And sometimes talking with them is most illuminating! When an argument has to be actually spelled out in full, sometimes one realises that it is not a very convincing argument at all. This, btw, is also part of the reason why Deleuze and Guattari write the way they do: the aim at breaking the autopilot, at making the familiar weird, so that their readers would actually have to think the argument through.

Educated did contain small iotas of this. But the vast majority of its pages were filled with almost unimaginably horrific childhood, marked by paranoia, mental problems, superstition, weird religion, survivalism… topped of with huge dollops of emotional and physical violence within the family. Naturally, they would not use doctors, so all the myriad burns, concussions, brain damages etc just keep on piling up and getting worse… The father of the author waits for the end of the world in 1999 and is devastated when it does not come, her mother learns to midwife in order to ensure that they really do not need hospitals… The author’s brother is manipulative, violent asshole…

And then she pulls herself out from the family, learns enough to go to college (by help of a well-placed lie), excels in learning, embarrasses herself in a jewish history class by asking what does the holocaust mean, and so on and so on. In Cambridge, she learns about feminism which, as you can imagine, ends up being quite transformative.

Westover is a good writer, and her stories are so out of this world that even when they are horrible, the whole thing is quite readable. It just, you know, was not what I was hoping for. I really don’t like this kind of misery pornography, but the writing kept the thing going and I found myself finishing the book. Did I learn something? Did I reëvaluate the western thought canon? Probably not. I learned that religious fundamentalists with survivalist fantasies (and likely bi-polar disorders) are batshit insane — but I kinda knew that already.

So if American Misery of family abuse pornography is your thing, here’s the cream of the 2018 crop. But don’t be fooled by the blurb as I was.

Matias Riikonen: Suuri Fuuga ja
Matias Riikonen: Kiertorata. Sisarteoksia

(teksti lähti käsistä.)

Bachin fuugat ovat täydellisiä asioita. Ne jyräävät eteenpäin vastaansanomattomalla voimalla, jokainen nuotti oikealla paikallaan. Niissä on jotain loputonta ja ikuista: fuugat kuulostavat siltä, kuin ukko-bach olisi työntänyt kätensä läpi todellisuuden kudoksesta, näppäillyt supersäikeitä ja kirjoittanut värinän musiikiksi nuottipaperilleen. Bachia kuunnellessa ateistikin ymmärtää pienen palan siitä, mitä on uskoa Jumalaan. Bach musiikkina vaati melko intensiivisen sisäänajon, käytännössä oli pakko soittaa itse ymmärtääkseen miten oikealla paikalla kaikki onkaan.

Matias Riikosen Kiertorata on ehkä paras aikaan lukemani yksittäinen proosateos (se on 44-sivuinen läpyskä, että kirjaksi kutsuminen tuntuisi vähän liiottelulta). Se on nakuteltu yhden Bachin Wohltemperierte Klavierin fuugista mukaan. Kaksi ääntä jahtaa toisiaan: suomalainen ja turkkilastaustainen junansiivoaja siivoavat asemalla lähtöjen välissä odottavaa IC-junaa, kiirehtivät kilpaa, sillä siivojan palkka laventuu mukavasti junasta kerätyillä pulloilla. He vihaavat toisiaan, tai ehkä heidän työnsä ja elämänsä pistää heidät vihaamaan toisiaan.

Fuugassa on kaksi ääntä, vasemmalle ja oikealle kädellä, jotka aloittavat samalla melodialla, mutta vasen käsi kaksi tahtia myöhemmin. Riikonen toistaa fuugan rakenteen tarkasti: vihkosessa sivut on jaettu keskeltä kahtia, yläpuolella kulkee suomalinen siivooja ja alapuolella turkkilainen siivoja, ja turkkilaisen ääni alkaa muutaman sivun suomalaista myöhemmin, mutta pienin variaatioin samalla tavalla. Molemmat äänet juoksevat ilman pisteitä, yhtenä pitkänä lauseena, supersäikeen värinänä; ne toistavat itseään ja varioivat toisiaan kuten fuugan äänet, tai kuten junasiivoajan työ. Jokaisesta istumapisteestä pitää napata roskapussi talteen, jokainen käsinoja pitää palauttaa vaaka-asentoon, jokainen selkänoja pystyasentoon. Riikonen käyttää toistoa, jatkuvaa etenemistä mihinkään pääsemättä ja äänten keskinäistä variointia mestarillisesti.

Luin vihkosen eilen illalla. Koska inspiraationa oleva fuuga on noin minuutin mittainen, sen ehtii kuunnella aika monta kertaa läpyskää lukiessa. Ja lopussa siivoojilla on pari minuuttia aikaa ennen kuin seuraava juna tulee, ja spotify aloittaa seuraavan preludin parin sekunnin kuluttua. Kiire on.

Suuri Fuuga onkin sitten aivan erilainen tapaus. Siinä ei ole kiire minnekään.

Beethovenin Große Fuge oli näitä myöhäiskauden duuneja joista monet kuulijat ajattelivat, että alkaa äijältä kuulo jo huveta. Sittemmin teos on hyväksytti kovan taidemusan kaanoniin — ja kyllähän se pärisee, surisee ja hinkuttaa taakilla menolla. Teos kirjoitettiin alkujaan jousikvarteton päätösosaksi mutta erotettiin siitä sitten ehkä kaupallisista, ehkä taiteellisista syistä, omaksi duunikseen. Tätä pätkää kuunnellessa puolestaan tietää jumalten kuolleen ja elämisen tarkoituksenkin kanssa olevan vähän niin ja näin.

Riikosen Suuri fuuga (kannen typografiasta on mahdoton päätellä, tuleeko iso F) on myös neliääninen teos, jossa kertojat on nimetty ykkös- ja kakkosviuluksi, alttoviuluksi ja selloksi, ja ihan kuten vanhalla kunnon Ludwig Vanilla, jumalat ovat kuolleet, kieli ja ilmaisu on mahdotonta ja elämisen mielekkyys… no joo.

Suuri fuuga on epämiellyttävä kirja. Siinä kuvaillaan melko yksityiskohtaisesti erilaisia ulostamisia, melko nastyjä seksuaalisia perversioita ja seksuaalista väkivaltaa, syvää ahdistumista ja erakoitumista, kaiken kauniin lakahtumista. En ollut yllättynyt kun huomasin kannen kiitoksissa Iida Rauman nimen, jollain tavalla samasta materiaalista tätä on muovailtu Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjan kanssa.

S.F on Rauman kirjan tavoin myös opettavainen kirja. Toki kirjailijat kautta aikain ovat ujuttaneet erilaisten juttujen selostuksia mukaan kirjoihinsa (terkkuja vaikka Econ Umbertolle), mutta tuntuu että tämän hetken suomalaiskirjailijat kirjoittavat paikoin wikipediaproosaa, niin paljon opetettavaa kirjoilla lukijoillee on. Riikonen kertoo meille singulariteetista, aivokemiasta, financial dominationista, perhosista, tekoälystä, Titanicin kohtalosta, tietoisuuden uploadaamisesta jii-än-ee (kuten Riikonen sen kirjoittaa).

Tällaisen wikipediakirjallisuuden haastehan on siinä, että jos sattuu esimerkiksi tuntemaan Titanic-hommat (kiitos edellisen wikipediaproosan Markus Leikolan Uuden maailman kadun) tai tekoälyhommat kohtalaisen hyvin, on niiden selostamista rasittavaa lukea. Tai sitten jos ei vaikka ole kiinnostunut aivokemiasta, on se vähintään yhtä rasittavaa.

(sivuhuomiona Leena Krohn on jotenkin ollut minulle aina vähän wikipediaproosaa, vaikka selostuksen moodi onkin vähän erilainen. Ei ole kolissut.)

Ellei se käynyt jo ilmi, mielestäni Riikosen Suuri fuuga ei ole lainkaan yhtä hyvä kirja kuin sisarteoksensa Kiertorata. Siinä missä Kiertorata on kokeellinen asettelultaan ja tekstin juoksutukseltaan, ja sen yhteys alkuperäisfuugaan on selkeä, on Suuri fuuga aika paljon sekavampi tapaus. Proosavihko jossa kaksi ääntä jahtaa toisiaan sivujen halki tuntuu raikkaammalta kuin neljän kertojan kautta kerrottu romaani — se, että kertojat nimetään kvartetin soittimien mukaan ei muuta sitä tosiasiaa, että tällainen risteävien kertojien romaani on ollut jo pitkään kirjallisuuden valtavirtaa.

Lisäksi voidaan kysyä, kuinka paljon tässä teosmitassa lukija pystyy jäljittämään yhteyksiä Beethovenin fuugaan, ja onko se olennaista. Kirja itse selittää lukijalleen, että Beethovenin fuuga voidaan jakaa kymmeneen osaan, ja toden totta, myös romaani jakaantuu kymmeneen osaan. Välillä ollaan kaksi tai useampi soitin unisonossa, välillä äänet poukkoilevat miten sattuu.

mutta mutta… Beethovnen fuugassa samaa teemaa toistetaan eri äänissä takaperin, ylösalaisin, hitaampana ja nopeampana, tuplatempossa ja harventaen, oktaavien yli hyppien… (luin analyysin wikipediasta, totta kai). Siinä missä Kiertoradassa on helppo päästä junan kyytiin ja “hiffata” miten proosa toistaa musiikin rakentaita, on Suuressa fuugassa teemojen samankaltaisuus nostettu niin abstraktille tasolle, että ainakaan mun lukutarkkuudella en huomannut, että eri äänet olisivat pallotelleet tällä tavalla tarkemmin samoja teemoja. Toki ne käsittelevät yksinäisyyttä, menetystä, pelkoa, jumalia jne. mutta eivät ehkä sen enempää kuin mitä tällaisissa useamman kertojan romaaneissa eri kertojanäänet noin yleensäkin tekevät. Voi olla, että todella tarkka lähiluku paljastaisi hyvin tarkankin rakenteen imitoinnin, mutten tiedä, mitä siitä lopulta saisi irti.

Mitä jää jäljelle, jos yhteyden Beethoveniin riisuu pois? Aika häiritsevä teos ehkä maailmanlopusta, ehkä kielestä ja kohtaamisen mahdottomuudesta, perheen sairaudesta, himosta ja ihmisenä olemisesta. Tavallaan toki erittäin hyvin kirjoitettu, provosoihan se mutkin tällaiseen naurettavuuden rajoja rikkovaan vuodatukseen, muttei kuitenkin sitten mulle resonoiva. En pidä kirjoista, joissa jokainen hahmo on tahallisen vastenmielinen, ruma, ällöttävä –vaikka tajuankin, miksi niitä tehdään. Nämä kirjat eivät ole edes toisaalta- toisaalta, vaan ne ovat vaan että kaikki on paskaa. Näin myös teoksen loppu tuntuu sanovan. Paitsi kusi.

Toki Suurella fuugalla on erittäin vahvatkin hetkensä — se, mikä olisi Große Fugen andante-jakso (eli luvut ehkä IV ja V ellen väärin muista) olivat erittäin hienoja, jopa täydellisiä, eivätkä tietenkään olisi pärisseet samalla tavalla, ellei kaikki se ympäröivä kama olisi ollut olemassa.

Tai ehkä mä vaan pidän Bachin fuugista Beethovenin fuugia enemmän.

Paul Freedman: Ten Restaurants That Changed America

Keskiaikaan erikoistunut historian proffa kirjoitti harrastuksekseen kirjan kymmenestä vaikutusvaltaisesta amerikkalaisesta ravintolasta, skaalalla burgerimestoista fine diningin ylimpiin temppeleihin.

Kymmenen asiaa jotka opin tästä kirjasta:

1. Ranskalaisen ruoan globaali dominanssi hienomman syömisen kentällä johtuu osittain siitä, että he saivat etumatkaa. Instituutio, jonka me nykyään tunnistaisimme ravintolaksi, syntyi Pariisissa 1700-luvulla. Siellä keksittiin myös menu (sekä restaurant että menu ovat toki ranskan kielen sanoja) ja ravintola-arvosteluja julkaiseva opas. Ennen näitä aikoja majataloista sai jotain pöperöä, muttei niin että olisi ihan erikseen menty syömään ja valittu listalta erilaisia ruokia. Paitsi toki Kiinassa, mutta se on eri geimi.

2. Hämmentävän pitkään oli niin, että kaikki hieno ruoka mitä Yhdysvalloissa ylipäätään oli saatavailla oli ranskalaista, ja vieläpä niin että menut olivat usein vain ranskaksi. Tämä kyllä osittain vähän avasi amerikkalaisten perverssiä ranskasuhdetta.

3. Aika suuri osa tässäkin kirjassa esitellyistä ravintoloista on maahanmuuttajien (italialaiset, kiinalaiset, ranskalaiset, sveitsiläiset) perustamia. Ruokakulttuuri varsinkin elää sillä että joku tulee maahan tarjoamaan vähän parempia falafelejä. (Suosittelen Marco Polo -nimistä pizzeiraa Mäkelänkadulla falafelasiossa.)

4. Ennen haute cuisine suosi loputtoman pitkiä menuja ja samojen raaka-aineiden käyttöä vuodenajoista riippumatta, nouvelle cuisinen ja kalifornialaisen keittiön noustua ollaan menty vahvasti kohti vuodenaikojen mukaan elävää menua ja raaka-aineiden laadun painottamista.

5. Amerikkalaiset arvostavat ruuassa helppoutta ja suurta määrää erilaisia vaihtoehtoja (over 57 varieties!). Ei ole sattumaa, että pikaruokapaikka jonka listalla on kymmeniä asioita, on päässämme amerikkalaisen ruuan kuva.

6. Moni meillekin välittynyt ravintolakulttuurinen stereotypia on keksitty Yhdysvalloisa markkinointimielessä. Italialaisissa ravintoloissa oopperaa laulavat tarjoilijat ja keittiöstä veitsen kanssa juoksevat kokit on järjestetty viihdykkeeksi vierailijoille useammassakin italialaisessa ravintolassa pitkin 1900-lukua. Samoin ranskalaisten ravintoloiden töykeä palvelu on toki asia mitä myös emämaassa esiintyy, mutta joka (ainakin Freedmanin mukaan) saavutti huippunsa 1900-luvun puolenvälin statusobsessoituneiden amerikkalaisten avulla. Kyse ei niinkään ole siitä, onnistuuko itse saamaan pöydän haluttuun ravintolaan, tai edes siitä millaisen pöydän saa, kunhan tietää että moni muu ei ole pöytää saanut, tai että joku tuttu on saanut vielä huonomman pöydän.

7. Monet amerikkalaisten kiinalaisten ravintoloiden vakioannoksista on keksitty ihan amerikassa amerikkalaistan kansaa varten. Tämä ei ehkä ollut mikään suunnaton yllätys.

8. Toisten ihmisten nostalgiaan on vaikea mennä mukaan. Ette tekään jaksaisi lukea mun stadilaislapsuuden tuottamaa Carrol’s-fiilistellyä (mutta Big Carolina OLI parempi hampurilainen!!!!) kuin rajallisen määrän. Tällaisen kirjan lukeminen on aina toiseuttavaa, sillä vaikka Schrafft’s ja Howard Johnson’s olivatkin varmasti tärkeitä virstanpylväitä matkalla kohti McDonaldsia, ei niistä lukeminen näin ei-amerikkalaisena vain ole kovin mielenkiintoista.

9. Sama syö vähän tällaisen kirjan jännitystä, kun ei voi fiilistellä varsinaisia kohteita. Olin kuullut ehkä neljästä näistä kymmenestä valitusta. Mutta eipä siinä, ruuan historia on kulttuurin historiaa on vallan historiaa, ja sitä voi halutessaan katsoa vaikka ravintoloiden kautta.

10. 10 asiaa on aika monta, olisi pitänyt valita joku tulkullisempi määrä. Mutta kirja oli ihan luettava välikirja.

Anthony Bourdain: Medium Raw ja Kobraa lautasella (A Cook’s Tour)

Monelle, ehkä jopa suurimmalle osalle, Bourdain oli ennen kaikkea televisiotähti, jonka ruokaohjelmat (ilmeisesti) näpyttelivät jotain salahermoja ihmisten sieluissa — ruuan ja kulttuurin yhteys, Bourdainin hahmon yhdistelmä näennäisen välinpitämätöntä asennetta ja loputonta välittämistä, nautiskelu ja matkailu…

Minulle Bourdain oli kuitenkin ennen kaikkea kirjailija.

Luin Kitchen Confidentialin kun olin 19, Lapinjärvellä tai matkalla sieltä pois. Kirjalla oli minulle erityistä merkitystä, sillä oli viettänyt pari vuotta aikaisemmin yhden ensimmäisistä kesätyökesistäni kölvinä (keittiön alhaisin apupoika, kuitenkin tiskarin yläpuolella) Suomenlinnassa ravintola Walhallassa. Niinpä kun Bourdain kirjoitti prosessista, jossa keittäjä hankkii “liikkeitä” eli oppii omia idiosynkraattisia liikeratoja joilla selvitään keittiöstä, tai kun hän mehusteli ajatuksella keittiöstä merirosvolaivana joka seuraa kapteenin näyttämiä merkkejä, tiesin mistä oli kyse, omasta kokemuksesta. Ura keittiössä oli aina ollut yksi mahdollisuus, mutta kuusi viikkoa 15-vuotiaana riitti vakuuttamaan, että ehkä kannattaisi kuitenkin hankkiutua ns. sisätöihin. Bourdain kuitenkin kirjoitti ruuasta ja ravintoloista tavalla, jotka saivat nämä kokemukset elämään, liittymään johonkin suurempaan.

Lisäksi Bourdain kirjoitti puhkuvan maskuliinisen piikikkäästi. Tavallaan Kitchen Confidential sujahti vaivatta tietyn rakkaan ja omituisen kirjallisen genren jatkoksi, jota minulle edustivat Joona Vainion Cyperpunk 2020-sääntökirjan suomennos ja Markus Ånasin testipalsta Like-uutisissa (tai Johnny Kniga kertoo -lehdessä), tai ylipäätään City-lehden ysärin loputon vittuilun runsaudensarvi. Tämä genre on sellaista gonzoa näsäviisautta, pilkallista ja ylimielistä anglismimässyttelyä, yilkypsää ja marinoitua transgressiovittuilua, nörttien cooliusfantasiaa. Hyvin vetoavaa alle kaksikymppiselle kirjoittajalle. Olisi mukavaa sanoa, että olen kypsynyt, etteivät ysärin stadilaiset ilmaisjakelulehdet ja roolipelisääntökirjat enää näkyisi kirjoitustyylissäni… mutta se ei taitaisi pitää paikkaansa.

Asiaan, asiaan. Bourdain vetäisi itsensä narun jatkoksi, joten päätin sekä yytsiä väliinjääneen Bourdainin seuraavan merkkiteoksen (Medium Raw) että palata uudestaan aikanaan luettuun Kobraa lautasella -matkakirjaan. Kitchen Confidentialin saatan edelleen muistaa niin hyvin, että sen uudelleenlukeminen ei tuntunut erityisen mielekkäältä. (Suosikkijaksoni on ehdottomasti Adam, sukunimi tuntematon, ja sen esittämä kysymys, olisinko valmis vaihtamaan mielenterveyteni kykyyn leipoa jumalaista leipää. Jonain päivinä olisin.)

Bourdain itse kertoo tarinansa niin, että kirjoitti sattumalta hassun pikku jutun, josta kasvoi maailmanmenestys (Kitchen Confidential). Tämän tapahduttua hän kokkina tiesi, että silloin taottava on kun leka on lämmin, ja paukautti kustantajalle toisen kirjan idiksen: matka metsästämään täydellistä ateriaa! Kierrellään maailmaa, dokaillaan punakhmerien kanssa, syödään pässiä aavikolla, etsitään täydelliset osterit ranskalaisesta rannikkokylästä (hänen madeleinensa) jne jne. Tälle kirjamatkalle tunki kustantajan toiveesta mukaan tv-kameraryhmä, ja loppu on historiaa.

Kirja on hauska ja oivaltava, itsetietoinen ja tietoinen omasta itsetietoudestaan, ja kuten Bourdainin ruokaohjelmat myöhemmin, kertoo paljon muustakin kuin pelkästä ruuasta — mutta aika paljon myös ruuasta. Matkajuttujen väliin Anthony pudottelee otteita elämästä tv-kameran kanssa, lähinnä vittuillakseen ja valittaakseen, miten ikävää, epäluonnollista ja rasittavaa tv:n tekeminen on. Sehän meni sitten hyvin.

Medium Raw’n kirjoittajana Bourdain on kypsempi — ei yhden kuuman kirjan paukuttanut kakkoskastin keittiömestari, vaan legitiimi megajulkkis. Ja millä kirja alkaa? Kuvauksella päättömästä dokailusta ja polttelusta trooppisella saarella ja joka ilta haudutetuista itsemurha-aikeista.

(Tai oikeastaan kirja alkaa hurmoksellisella kuvauksella Ortolanin, Keltasirkun, syömisestä perinteisin ranskalaisin menoin, jossa kokonainen armanjakkiin hukutettu lintu syödään pää servetin alla, ettei Jumala näe tätä rikettä kaikkea sivistystä vastaan. En sitten tosin tiedä, miksi yhden pikkulinnun pakkosyöttäminen ja syöminen kokonaisena on suurempi rike kuin koko teollinen maataloussysteemi, mutta ehkä tällaisia kysymyksiä ei kannata kysyä.)

Kirjoittaessaan kokemuksista Bourdain on vahvoilla. Valitettavasti Medium Raw sisältää myös semiturhaa jenkkiruokajulkkisten keskinäistä nokittelua sekä jopa politiikkaa. Nämä olisi voinut jättää lukematta, olisi säästänyt minuutteja elämästään vaikka korvien rapsuttelua varten.

Kirjan heittämällä paras essee käsitttelee Le Bernardinin kalanleikkajaa Justo Thomasia, joka on semilaiton siirtolainen Etelä-Amerikasta, kuten valtaosa Yhdysvaltain keittiötyöläisistä. Justo leikkaa kalaa maailman ehkä parhaassa (***) kalaravintolassa, joka päivä, uskomattomia määriä, koko ajan niin tarkasti ja huolellisesti, että meille kuolevaisille kyseessä on pikemminkin taikuus kuin taito. Kalaravintolassa pikkuinen proteiinipala on annoksen keskiö ja tähti, ja mikäli se on huonosti leikattu tai ei-tuore, mitään ei ole tehtävissä.

Tietenkään Thomas ei ole ikinä syönyt Le Bernardinissa, ei hänen palkallaan sellaista tehdä.

Bourdain ensin näyttää Thomaksen työssään, kuvailee jokaista viiltoa, jokaista suomua, jokaista työvälinettä ja kelmunpalaa samanlaisella obsessiivis-kompulsiivisella rakkaudella, jota Thomas elää työssään. Kun päivän lasti on fileoitu, Bourdain vie Thomaksen ensimmäistä kertaa syömään omaan ravintolaansa.

Bourdainin kirjat ovat sikäli hyvin tehtyjä, että niissä ei koskaan tiedä, rakentuuko suuri hype lässähdykseksi vai jumalaiseksi kokemukseksi. Kobrakirjassa matka aavikolle beduiinien kanssa vaatii uskomattoman säädön, mutta on lopulta kaiken vaivan arvoista, kun taas punakhmerien huvitteluparatiisin etsiminen tuottaa vain surua, tauteja ja masennusta. Kobran sapen juominen on juuri niin kamalaa kuin voi kuvitella, pässin kivekset taas maukkaita. Koskaan ei tiedä.

Justo Thomas liikuttuu, nauraa ja nauttii syödessään ensimmäistä kertaa ravintolassaan. Kohtaus on vaikuttava ja melkein itkettävä, sillä siihen kietoutuu paljon ruuasta nautintona, työnä, statuksen tuojana, kulttuurien törmäyttäjänä, siirtolaisuuden aiheuttajana, suorana aivot ohittavana valtavaväylänä tunteisiin, lapsuuteen, minuuteen.

Kun ensimmäisen kerran luin Bourdainia, olin lähes varma, että minusta tulee näsäviisas kirjoittajamies joka elää itsensä valuttamalla tippasia tästä samasta vittumaisuuden runsaudensarvesta ja ruiskimalla niitä ympäriinsä kuin kiimainen sonni. Bourdainin kirjoihin palaaminen on tähän haaveeseen palaamista. Ei tullut gonzokirjoittajaa, en osannut aina laittaa tyyliä ennen tarkoitusta. Tai osannut muuten vaan.

Kobrakirjassa Anthony lähtee etsimään täydellisiä ostereita ranskasta, muttei se niitä ostereita oikeasti etsi, isäänsä se etsii — eikä tietenkään löydä, ei vaikka raahaa veljensä katsomaan sitä taloa siinä ranskalaisessa pikkukaupungissa jossa perhe vietti kesiään, ei vaikka käy syömässä niitä samoja ostereita. Ei se isä sieltä löydy.

Muistot, joita kerromme itsellemme, ja kuva jota kerromme itsestämme, ovat vain tarinoita, ihmiset niiden takana jotain todempaa ja pelottavampaa. Bourdain käytännössä valehtelee henkilöhistoriansa kirjoissaan. Kitchen Confidential ei ollut mikään “sattumalta kirjoitettu hassu pikkujuttu”, vaan vuosien määrätietoisen työn tulos. Bourdain päätti kirjoittaa itsensä ulos keittiöstä, kävi Columbian yliopiston kirjoittajakursseja, julkaisi pari romaania jotka eivät menestyneet ihmeellisesti, vaihtoi memoir-genreen ja lähetti sen ensimmäisen palasen äitinsä (joka oli muuten New York Timesin pitkäaikainen editor ja toimittaja) NEW YORKERIIN joka on kuitenkin maailman ehkä tärkeimpiä kirjallisuuslehtiä jossa se julkaistiin ja sai innostuneen vastaanoton. Sen jälkeen tämä teksti laajennettiin Kitchen Confidentialiksi. Kun leka oli lämmitetty, Bourdain takoi. Ja takoi. Ja takoi. Ammattimaisesti, tarkasti, mitään kaihtamatta.

Lopulta jää kysymys, muuttuuko ihminen. Bourdainin vuonna 2002 ja 2010 julkaistut kirjat sekä muutamat viimeiset haastattelut kertovat muutoksesta. Alkupään Bourdain on testosteronimies, ur-travellaaja, lihansyönnillä mässäilijä, väkivallan ja uhon connoisseur vähintään samalla tasolla kuin ruuan. Hänen romaaninsa ovat keittiöön linkattuja mafiaromaaneja. Medium Raw’ssa annetaan jo mahdollisuus kasvisruualle, ollaan pyöristetty kulmista. Viimeisen vuoden ajan Bourdain tuki näkyvästi #metoo-liikettä jopa Mario Battallin kaltaisia vanhoja frendejään vastaan ja julistautui toimittajalle feministiksi. Kehityskaari näyttää selvältä, parin vuoden kuluttua olisimme saattaneet nähdä valaistuneen ja vegaaniruuan saloihin vihkiytyneen Anthonyn.

Mutta näin ei ollut tarkoitettu käymään. Medium Raw’n viimeinen luku on otsikoitu “Still Here”. Siinä Bourdian käy läpi, mitä Kitchen Confidentialin hahmoille oli käynyt viimeisen kymmenen vuoden ajan ja ihmettelee onneaan, miten hän kokkasi itsensä ulos alatason huumekaupasta ja sitten kirjoitti itsenä ulos keittiöstä. Kirja jopa loppuu julistukseen, miten hän on yhä täällä, kaikesta huolimatta.

Sanat on varmaan tarkoitettu uhmakkaiksi, ja vuonna 2010 ne ovat varmaan maskuliinisen uhmakkalta kuulostaneetkin. Vuonna 2018 ne tuovat lähinnä surun rintaan, nostavat esiin kaikki ne Anthonyt, jotka olisivat voineet olla, ja samalla kaikki ne Veikot, joiksi olisin voinut tulla.

Misha Glenny: McMafia. A Journey Through Global Criminal Underworld.

This is one of those big-idea books: how was the “current” global criminal underworld born, and what kinds of effects is it having on states etc around the world?

Book is structured, in a way, as a travelogue: we start from the Balkans right after the fall of Tito and the Iron Curtain, move onwards into Italy, Latin America, hop around the US and end up in Japan and China. The locations are interesting, and mafia (and similar operations) always provide entertaining, if somewhat macabre, anecdotes. Dismemberments, clever ruses, lucky police officials who start to unravel vast conspiracies. Glenny is (perhaps) former BBC journalist, and I can understand, why the book was adapted as a tv series of the same name.

The most astute observations come from the Balkans and Southern Europe. Glenny divides criminal gangs into two: protection rackets and import/export firms. Protection rackets collect protection money, but, especially in situations where the monopoly of violence is not squarely in the hands of the state, also provide the security services implied by the word protection. And import/export operations are focused on logistics of getting something that is cheap to where it’s expensive, be it drugs, girls, or cigarettes. Of course both eventually branch into the other one, but operations usually start from one. Violence is, usually, just one tool in needed to get the logistics done, or the threat that actually provides the protection.

Glenny’s thesis is that Western liberalism seriously betrayed Eastern European countries when the Soviet system fell. This is partly self-criticism, he was one of the activists smugling photocopiers into Poland etc. By pushing for regime change, and the shock doctrine tactics of capitalism after the regime change, but not cutting the debt burdens run up by the former regimes, Western countries (and institutions) were partly to blame for the mess that was early 1990s. Glenny argues that effectively especially Russia and the Balkans lost the ability to enforce law, and at the same time many residents lost all livelihoods with the collapse of the economic system.

All the communist countries had had strong (and often multiple) police forces, with an ideological justifications for their work: all the brutalities and disappearances were done in the name of the System. Now, when the system collapsed, the states neither could pay the law enforcement, nor keep the ideological charade going. A step from police to private security contracting, and from the to who knows what is pretty natural.

But there was also demand for protection rackets. In Russia in early 90s, you really could not trust the police to do it’s job. Every businessperson, also those with legitimate business interests, had to have a back-up private security contractor on call. This all developed into what we know call the Russian Mafia, or the Russian state, whichever you prefer.

The book has all kinds of other stuff to say as well, from identity theft’s to the yakuza-tattoos, but I think that was the most interesting or convincing argument. I might not have done it justice, since I’m couple of months behind in the reviews…

John Keay: China. A History.

Obama, ensimmäinen kiinalainen presidentti?

Kiinan historian yleisesityksessään John Keay tulee esitelleeksi paljon vuosituhantista hallintoviisautta. Vaikka kiinalaisten usein esittämät väitteet tuhansien vuosien katkeamattomasta valtiosta eivät oikeastaan pidä paikkaansa (Kiinan alue jakautui moneen otteeseen useampaan erilliseen valtioon tai voimakeskukseen, viimeksi 1900-luvun alussa), on saman kielen ja kulttuurin piirissä kuitenkin pohdittu hallitsemisen kysymyksiä ainakin kolme tuhatta vuotta helposti.

Eräs kiinalaisen keisariopin tärkeitä käsitteitä on wu-wei, joka kääntyy suunnilleen (ehkä) toimimattomuudeksi, ei-toiminnaksi, asioiden olemiseksi luonnollisella paikallaan. Käsite on kai teknisesti taolainen, mutta Keayn historianluennan mukaan varhaisen kiinalaisten filosofisten koulukuntien rajat ovat huomattavan huokoiset, joten myös kungfutselaiset ajattelijat ovat samalla silkkipuulla liikkeellä.

Keisarillinen wu-wei tarkoittaa suunnilleen, että paras hallitsija ei oikeastaan tee mitään, vaan aktiivisesti on puuttumatta tapahtumiin. Koska kungfutselaisessa yhteiskunnassa joka tapauksessa jokaisen pitäisi seurata ylempiensä moraalista esimerkkiä, pitäisi keisarin voida keskittyä ainostaan olemaan esimerkillisen hyveellinen ihminen. Tällöin hänen moraalinen auktoriteettinsa ikäänkuin säteilee, ensin ministereihin, sieltä sitten virkamiehiin, perheisiin, koko kansaan…

Koska siis keisarin moraalinen esimerkki on niin väkevä, ei varsinaista formaalia tai kovaa vallankäyttöä tarvitse tehdä ollenkaan. Keisari vain on hyveellinen, ja asiat kehittyvät itsellään oikein.

Voidaan ajatella, että ehkä Barack Obama olikin wu-wei-presidentti. When they go low, we go high. Obama asetti henkilökohtaisella käytöksellään, oraattorin kyvyillään ja ministerivalinnoillaan suurta arvokkuuttaa, suoraselkäisyyttä, sivistystä — hyveellisyyttä. Obama halusi työskennellä kaikkien kanssa ja hänen ulkopolitiikkaansa leimasi mielummin halu olla puuttumatta, johtaa moraalisella esimerkillä, kuin hänen edeltäjieen vuosikymmeniä ajanut interventionismi.

Obaman, kuten niin monen Kiinan keisarin häntä ennen, tragedia totta kai oli, että wu-wein kaunis periaate johtaa hallinon johtotähtenä helposti katastrofiin. Varsinkin tilanteessa, jossa pitäisi saada ns. heinää seipäälle.

Toki tämä on vain yksi luenta Obamasta, monella tavallahan hän oli hyvinkin aikaansaava. Mutta esimerkiksi Venäjän vaalivaikuttamisskandaalin tai Syyrian sodan tai lukuisten sisäpoliittisten asioiden suhteen Obamaa voidaan ajatella myös näin. Kansainvälisesti, ja Yhdysvaltain sisäisesti, hänen valintansa moraalinen merkittävyys loistaa kirkkaammin kun mikään varsinainen teko. Valinta, joka oli niin merkittävä että ihan pelkässä wu-wein tilassakin voi vaikka saada Nobelin.

* * *

Yritän lukea Kiinasta, osin ymmärtääkseni Kiinaa, osin saadakseni vieraannutettua perspektiiviä omaan kulttuuriimme.

Kun on lukenut yhden yleisesityksen niinkin absurdin isosta asiasta kuin Kiinan historiasta, on oudossa tilanteessa: tavallaan tietää kaikenlaista, mutta kaikki tulkinnat ovat yhdestä lähteestä. Siksi on vaikea reflektoida, kuinka “hyvä” Keayn historia oli.

Keayn yhtenä pyrkimyksenä on osoittaa, että kiinalaiset mielellään kertovat itsestään ja maastaan isoja tarinoita (Kiinan muuri näkyy kuuhun! Maailman vanhin yhtäjaksoinen hallitus! jne.) ja melko usein nämä tarinat eivät aivan pidä paikkaansa (kiinan muuri ei oikeastan ole kovin vanha eikä kovin iso rakennelma jne). Mutta todelliset tarinat ovat nekin melko päräyttäviä.

Kun pohjatiedot ovat huonot, maantieto hakusessa eikä kielestä mitään havaintoa, on äänikirjana tällaisen historiapläjäyksen seuraaminen toki omanlaistaan hommaa. Asiaa ei auta se, että äärimmäisen historiatietoisena kansana monet kiinalaiset hallitsijat ja dynastiat lainasivat nimensä maansa historiasta. Niinpä samat Hanit ja muut pyörivät vaihtuvilla vuosisadoilla. Pitkät pätkät kirjaa meni sellaisessa surinassa, jossa vaikeasti seurattavan nimiset keisarit seurasivat toisiaan, mutta ehkä niistä jokin latentti osaminen kuitenkin jäi päähän.

Koska Kiinalla on tuhansia vuosia kirjoitettua virallista historiaa, on maan historian kertominen myös historiankirjoituksen historiaa. Menneisyys on kungfutselaiselle ja taolaiselle yhteiskunnalle toiminut aina legimaation lähteenä, joten kunkin keisarin aikana kirjoitetussa historiassa on korostettu nykykeisarille edullisia piirteitä ja unohdettu vähemmän edullisia.

Lisäksi kyllä se vuosituhantinen hallitsemisen taito ja sen pohdiskelu tuottaa aika pysäyttäviä havaintoja tällaiselle metsäläiselle.

Suolan ja raudan keskustelut (tai ehkä tälle on jokin parempikin käännös olemassa? Alkuteos siis Discourses on Salt & Iron) on 81 eaa ylöskirjoitettu hovidebatti, jossa keskusteltiin Kiinan talouspolitiikasta — tarkalleen ottaen siitä, mitä pitäisi ajatella Kiinan valtion monopoleista mm. suolan ja raudan kauppaan, minkä verran valtion pitäisi puuttua talouteen ja kuinka laaja Kiinan keskushallinnon tulisi olla. Ehkä meidän ei pitäisi yrittää ymmärtää Kiinaa liberalismin kaltaisten käsitteiden kautta, ehkä meidän pitäisi mielummin yrittää ymmärtää itseämme legalistien ja traditionalistien erottelun kautta (jotka olivat tässä väittelyssä osapuolet.)

Kun alla yksi Kiinan historia, nousee päällimmäisenä mieleen kolme tunnetta.
1) Kommunistisen puolueen hallitsema Kiina on paljon paljon helpompi hyväksyä luontevana asiantilana. Yhteisö tulee ennen yksilöä, ja pitkin Kiinan historiaa kaikenlaiset jengit, klikit ja puolueet ovat olleet kiellettyjä, sillä se viittaisi epäyhtenäisyyden tilaan, harmonian järkkymiseen. Yksi puolue voidaan ajatella monella tavalla luontevana jatkona tälle perinteelle.
2) Jos tällaista asiaa kuin “Kiinan historia” haluaisi ymmärtää, se varmaan vaatisi aika paljon töitä.
3) Ymmärrän ja hyväksyn, mikäli kiinalaisilla välillä on meihin nähden sellainen “pojat ja tytöt, kyllä te ymmärrätte kun vähän kasvatte” -tyyppinen asenne.

Cixin Liu: Three-body Problem, The Dark Forest, Death’s End.

Three-body problem on erinomainen kirja jota suosittelen vahvasti. Kirja alkaa kulttuurivallankumouksesta ja kysyy, mitä pitää tapahtua, että ihminen menettää toivonsa metafyysisella tasolla. Siis ei pelkästään oman elämänsä suhteen, vaan koko maailman suhteen, niin kovaa, että omalla elämällä ei ole oikeastaan enää mitään merkitystä. Kulttuurivallankumous taustana antaa tähän omia vastauksiaan.

Scifin kanssa on käydään aina rajanvetoa, että onko se nyt kirjallisuutta vai genrekirjallisuutta, ja tästä viime aikojen yhdestä palkituimmasta trilogiasta sanoisin vahvasti, että ensimmäinen osa on kirjallisuutta. Se käsittelee oikeita teemoja eikä (pääosin) heittäydy poskettomuuksiin myöskään ihmisiä ja ihmisyyttä pohtiessaan, päin vastoin. Kaksi myöhempää kirjaa taas ovat luettavia kontekstissaan, mutta, mutta…

Kyseessä on siis scifi, mutta se pitää alkuun päätellä pääosin tekstin ulkopuolisista vinkeistä ja vihjauksista tekstin sisällä — alussa kuljetaan kahdella aikatasolla, joista toinen on kulttuusivallankumouksellinen kärsimysnäytelmä, toinen tietynlainen salapoliisitarina nykyajassa. Varsinaisesta juonesta on oikeastaan parempi olla sanomatta mitään, sillä kaikki merkittävät paljastukset on rakennettu yllätyksiksi, vaikka osa hyvin arvattavia onkin. Tiedemiehet tekevät itsemurhia koska tiede on rikki, suunnaton antenni tähtää taivaalle, jokin uhkaa Kiinaa, vallankumous jättää jälkiä jotka eivät ole korjattavissa.

Scifi ns. kovenee merkittävästi loppua kohden, sekä koko trilogiassa että jokaisen kirjan sisällä. Tapahtuu merkittävää eskalaatiota, dekkarihenkisestä kuvauksesta Three-body problemin alussa siirrytään… no sanotaan vaikka full Avaruusseikkailu 2001 huumejakso -tykitykseen Death’s Endin loppusivuilla.

Koska kirja on kiinalainen, eivät sen viittauspisteet ole samoja kuin länsimaisen kirjallisuuden. Luin Kiinan historiaa vasta luettuani tämän trilogian, ja se oli tavallaan harmi: ensimmäisessä kirjassa leikitellään historiallisilla tapahtumilla ja jaksoilla tavalla, joka oli hauskaa ilman pohjatietojakin, mutta aukeni aivan eri tavalla kun oli parikymmentä tuntia äänikirjaa tankannut eri dynastioita. Three-body problemissa eräs erään hallitsijan avustaja keitetään hengiltä, mille on historiallinen viittauspiste. Samoin oikeastaan koko kirjan (ja vähän myös trillogian) voidaan sanoa pyörivän sen ympärillä, miten taivaankappaleiden liikettä ennustetaan ja miten kalenteri asetetaan kohdilleen — mikä on Kiinan historiassa ollut keskinen hallitsijan legitimiteetin takaaja. Hyvät keisarit, dynastioita aloitelleet keisarit aina ensitöikseen pistivät kalenteriin kuntoon ja päivämäärät paikoilleen. Sarjassa myös hengataan paljon YK:ssa ja erilaisissa tulevaisuuden maailmanhallituksissa, ja onhan se ihan freesiä että kaikkien niiden puhehenkilöt sattuvat aina olemaan aasilaisia jne.

Jälkimmäisissä kirjoissa oikeastaan eniten harmittaa, että niissä vähän niinkuin odotetaan erästä tiettyä tapahtumaa, ja molemmissa pedataan aika varhaisessa vaiheessa, että lopussa paljastetaan UUSIA JÄNNIÄ JUTTUJA FYSIIKASTA JA AVARUUDESTA. Ja nämä jännät jutut ovat tosi jänniä! Mutta ne kirjat sitä ennen oikeastaan eivät ole. Tai ehkä on niin, että Liu ei sitten kuitenkaan ole niin hyvä kirjailija-kirjailija: kirjoissa edetään ajassa nykyhetkestä tulevaisuuteen, ja kun nykyhetken viittauspiste lipuu pois, ei Liun ihmiskuvaus tai ihmisyyden pohdinta enää kanna samalla tavalla. Olisin mielelläni lukenut molempien kirjojen end-gamet sellaisena sadan sivun tiivistelmänä, epilogina ensimmäiseen aidosti hyväään kirjaan.

Lisäksi haluaisin keskustella monesta spoilereita sisältävästä asiasta, mutta tehdään se kommenteissa yhden kommentin alalangasta. Valitettavati tähän joukkoon kuuluu myös kirjallisesti ehkä kaikkein hienoin juttu koko sarjasssa.

Barbara Ehrenreich: Nickle and Dimed. On (not) getting by in America.

Jonnet ei muista, mutta aikanaan kun minä olin vielä ala-asteella, Bill Clinton lupasi “to end welfare as we have come to know it”. Ja hän teki niin! Tukia pois, porukkaa työelämään. Kun on tällaisia vasemmistolaisia, kuka tarvitsee oikeistolaisia…

(toki kaikki on oikeasti monimutkaista: osittain tämän takia jenkeissä on todella matala työttömyys, ja Clintonin republikaanien kanssa tekemällä lailla lisättiin naisten työelämään osallistumista merkittävästi.)

Pari vuotta näiden päätösten jälkeen Ehrenreich, siinä vaiheessa jo lähes kuusikymppinen toimittaja ja kolumnisti, lähtee selvittämään, että miltä näyttää työelämä niille entisille kotiäideille, joilta tässä kohtaa vietiin tuet pois. Ja selvittämään siis konkreettisesti ja henkilökohtaisesti, käärimällä hihat ja menemällä töihin.

Ehrenreich hankkii minipalkalla tehtäviä töitä tarjoilijana, siivoajana, wal-martin myyjänä ja niin edelleen. Kolme kuukautta on ihan kohtalainen omistautuminen tällaiseen projektiin. Ehrenreich vieläpä vaihtaa kaupunkia, jotta pääsisi autenttisempaan kokemukseen — Floridan mässytalosta käsin on erilaista leikkiä köyhää kuin jostain kämäsestä motellinmurjusta.

Kirja pyörii köyhyyden elämää rajoittavan vaikutusen ympärillä — kun työskentelee minimipalkalla duunissa jonka saa ilman koulutusta tai ilman suosituksia, ei ole varaa virheisiin. Ei ole varaa sairaspäiviin, ei ole varaa asuntonäytössä käymiseen, ei ole varaa terveelliseen ruokaan, ei ole (käytännössä) varaa asumiseen. Ilman sosiaalisia verkostoja on äärimmäisen vaikeaa saada minipalkan yhtälöä toimimaan tavalla, jossa rahaa olisi kuun lopussa jäljellä. Ehrenreich onnistuu siinä yhdessä niistä paikoista ja töistä, joita hän kirjassa kuvaa.

Kaksi työtä ja lounaan skippaaminen on ruutiinikoktail näille naisille. Kun työnantaja anteliaasti sallii nukkumisen autossa sen hotellin jonka ravintolassa ollaan töissä, parkkipaikalla, on tähän käytännössä pakko tarttua. Kun jokainen dollari lasketaan, ei ole varaa olla poissa töistä niin kauaa, että voisi löytää toisia töitä joista saisi parempaa palkkaa. Kun jalka murtuu, on pakko tehdä siivousvuoro loppuun, eikä oikeastaan ole rahaa mennä senkään jälkeen näyttämään sitä minnekään.

No, tämähän tavallaan tiedettiin, ja kirjakin on ysäreiltä. Mutta hyvin se on tehty. Ehkä tehoa lisäsi vielä, että ostin läpyskän Philadelphiasta ja luin loppuun New Yorkissa. Näin 20 vuotta myöhemmin amerikkalainen working poor on vakiohahmo.

Itse kirjasta on sanottava, että Ehrenreichin kirjoitustyyli on erittäin piikikäs ja melko pikkunokkela… ja tämä snarkin määrä ei ehkä ole kestänyt aikaa aivan niin hyvin kuin tällainen etnografisella otteella tehty journalismi noin muuten. Toisaalta myös, snark ja tieto siitä että Ehrenreich itse voi milloin vaan kävellä ulos duuneistaan (ja yhdestä niin myös tekee) keventävät muuten aika synkää köyhyyspornoa.

Janne Huttunen: Isyyspakkaus
Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa Bébé
Hanna Hirvonen: Isä syntymässä
Tiina Huttu, Kirsi Heikkinen: Pää edellä

Kaikissa vanhemmuuskirjoissa keskeinen ongelma on, että niissä ei koskaan kerrota, mitä juuri minun pitäisi juuri nyt juuri tässä tilanteessa tehdä juuri minun lapseni kanssa — ja silloin kun kerrotaan ne ovat aina väärässä.

* * *

En ole ottanut vanhemmuutta erityisen älyllisenä projektina. Introspektiivisenä, toki — siihen pakottaa jo se, että välillä poikani näyttää minulta, välillä vaimoltani, välillä isältäni, välillä äidiltäni, välillä siskoltani. Koskaan ei tiedä, kuka sukulainen pienestä pusunaamasta katsoo vastaan.

(sivupolkuna paras argumentti biologisen vanhemmuuden puolesta on aina mielestäni ollut tämä hulvaton ihmiskoeaspekti: millainen minun ja tämän toisen ihmisen geeneistä tulee, kun yhdistellään villisti ja ravistetaan vähän satunnaismuutoksia sekaan? Tähän mennessä ihmiskoe on ollut 5/5 hauskaa jo ihan lapsen naamaa tuijottelemalla. Kunhan se oppii puhumaan, voidaan siirtyä seuraavalle tasolle ja katsoa, miten eksoottisia juttuja sen saa uskomaan, kuinka kummallisen mutta silti funktionaalisen lapsen saa kasvatettua.)

Mutta introspektio on eri asia kuin varsinen älyllinen lähestyminen. Sosiologina töissä muutetaan paksuja kirjapinoja matalammiksi artikkelipinoiksi. Vauvan kanssa ajattelin, että ehkä vähempikin riittää.

Muutama vanhemmuuskirja on kuitenkin, kokonaan tai osittain, livahtanut tutkan ali.

* * *

Isä syntymässä tuli lahjana ja lähti lahjana eteenpäin vain parin kymmenen sivun jälkeen kun varsinainen tapahtuma vyöryi kovana päälle. Ihan solidi semihippi “tee nyt jotain, älä ole dorka ja loukkaava”. Voin tavallaan suositella pläräämistä niille, joille tämä on tulossa käsille. Itse operaatiossa sitten taas tavallaan kaikki valmistautuminen on plussaa, tavallaan kaikki pitää ottaa aika annettuna. Jossain hippioppaissa käytetään termejä synnyttäjä ja palvelija, ja kyllä ne tilannetta hyvin kuvaavat.

* * *

Myös Pää edellä jäi ensimmäisiin kymmeniin sivuihin. Vauva kehittyy niin monella tavalla niin nopeasti, että tavallaan on hyvä lukea vähän taustaa, tavallaan… kaikki neurologia ei ehkä ole arkipäivän kannalta niin olennaista. Varsinkaan tämä kirja ei valitettavasti kertonut että mitä juuri minun lapselleni tapahtuu juuri nyt ja miten tuen häntä siinä. Sen sijaan se kertoi, että imettävä nainen voi huoletta juoda vähän viiniä silloin tällöin, vaikka neuvola vähän muuta yrittää välttää.

* * *

Isyyspakkaus meni sitten jo kokonaan. Huttunen kirjoittaa sillä samalla city-lehti/Markus Ånäs-snarkilla, mistä tällä kanavalla oli puhetta aikaisemmin, mikä tuottaa vetävää mutta rasittavaa luettavaa. Näin joitakin kuukausia lukemisen jälkeen ehkä päällimmäiseksi mieleen jäi, että landelle ei ole pakko muuttaa jos ei halua (kirjoittaja muutti landelle) ja että usein paras tapa väistää vaikea tilanne vauvan tai vanhempien lasten kanssa on ohjata lasten huomio jonnekin muualle. Lisäksi kirjoittaja on väärässä hoitopöytien hyödyllisyydestä mutta oikeassa siinä, että elämässä nyt tulee vastaan kaikenlaista johon on vaan parempi tottua ja/tai reagoida.

Huttusen vittuilu ja vinoilu on välillä viihdyttävää, ainakin tämän maskuliinisen diskursin sisällä. “oli outo olo niin ostin moottorikairan. tulisipa pian jäätä.” on suomalaisen miesproosan genressä aivan solidi huumorinpätkä. Sen sijaan en tiedä tarvitseeko maailma varsinaisesti isyysoppaita, jossa sanotaan että pitää olla kuusiokoloavainsarja koska kyllä sellaista tarvitsee (sellainen pitää olla kaikilla, ei se mitenkään isyyteen liity) ja että kestovaippoja ei oikeastaan kannattaisi käyttää, sillä ne vaativat ylimääräistä yritteliäisyyttä aikaan, jolloin sitä ei varsinaisesti usein ole laisinkaan. Toisaalta kirjoittajalla on kaksoset, että ehkä hyväksymme hänen positionsa — sillä kestovaipat, joita me ehkä käytämme varsin liberaalisti, todella vaativat ylimääristä yritteliäisyyttä, mutta eivät sitten ehkä kuitenkaan kovin paljoa.

Oudosti kirjan lopussa on pitkä lista ruokaohjeita. Kuka mitenkin kirjojaan kirjoittaa, mutta ehkä isyyspakkauksen jauhelihakastikeohjeet eivät nyt sitten muuta meidän perheemme kulinaarisia tottumuksia.

* * *

Varsinaisena pääruokana kansainvälinen megahitti Kuinka kasvattaa Bébé. Päälimmäiset tunteet: amerikkalaiset ovat hulluja ja ranskalaiset… niin kovin ranskalaisia. Me suomalaiset taidamme olla enemmän amerikkalaisia tietyin isoin poikkeuksin.

(Kun Duckermanin lapsen on aika mennä päiväkotiin, tai seimeen kuten ranskassa yhä pienempien lasten päiväkotia kutsutaan, kipuilee kirjailija sen kanssa vakavasti. Lapsen vieminen kunnan ja sitä kautta valtion ylläpitämään päiväkotiin tuntuu kuulemma kuin veisi lapsen johonkin postikonttoriin hoitoon. Ehkä tässä sivuhuomiossa piilee suurempikin ajatus: jos amerikkalaisille julkinen palvelu tarkoittaa jotain epäpersoonallista ja mekaanista, herättäähän se aivan erilaisia mielikuvia. Suomessa jos pitäisi hęittää joku julkinen palvelu, aika moni sanoisi lastentarhat tai koulun. Sillä on väliä, mistä ajattelemme julkisen sektorin koostuvan.)

Tiedätte stoorin: entinen huipputoimittaja muuttaa miehensä kanssa Pariisiin tykittämään kirjoja, saa lapsia joista kasvaa vähän ranskalaisia, ihmettelee miten ranskalaiset lapset käyttäytyvät joka paikassa niin hyvin, ja paketoi kansakunnallisen kasvatusviisauksia bestselleriksi. Jos Huttunen veteli menemään humoristisella insinööriproosalla, on Duckermanin tyyli lähempänä klassista amerikkalaista itselleen pintatasolla nauravaa Paholainen pukeutuu Pradaan -naistykittelyä. Solidia luettavaa sekin.

Miten sitten kasvattaa Bébé? Kohtele vauvasta asti siten kuin se olisi ihminen joka ymmärtää jotain jostain, niin jossain vaiheessa siitä sellainen kasvaa. Muista, että omaa parisuhdetta ei pidä lopettaa, vaan aikuisilla pitää olla tilaa ja aikaa sille, ja mitä nopeammin lapsi sen tajuaa, sitä paremmin kaikilla menee. Älä härki lasta koko ajan, vaan jos se leikkii tyytyväisenä, lue kirjaa tai puhu muiden aikuisten kanssa. Anna lapsille “rajoja ja rakkautta” ja hanki auktoriteettiä vaikka sitten oikeaa käskemisen äänensävyä opettelemalla. Opeta muiden kunnioittaminen syvälle: aina tervehditään kun tullaan ja mennään, aina kiitetään ja pyydetään kauniisti. Älä yritä kiihdyttää kehitysvaiheita, mutta toisaalta päästä lapsi itsenäistymään nopeammin kuin hullut amerikkalaiset. Naisille sanotaan että älä liho liikaa, miehille, että eivät ne nyt vain kertakaikkiaan osaa kaikkia kotitöitä tehdä, että sellaista se nyt vaan on.

Että että. Suomalaisittain osin itsestäänselvää, osin eksoottista, osin hulluutta. Vähän kuten kaikki vanhemmuuskirjat.

Sinänsä aion kyllä kasvattaa meidän muksun neljän ruokalajin aterioita arvostavaksi ja “hereillä” olevaksi, liikoja kehitysvaiheita kiirehtimättä. Mutta ehkä tämä oli toiveissa jo ennen Ranskan-oppeja.

Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra — Sokeana hetkenä.

Ehkä järkyttävin yksittäinen asia, jonka tämä pätäkkä bändihistoria paljastaa, on että koko bändi oli, ainakin osan jäsenten tulkinnassa, lähinnä lukioporukan sisäpiirivitsi, läpi-ironinen lollottelu joka sitten läpällä olikin Suomen suurin bändi, sekä vertauskuvallisesti että konkreettisesti.

Meille 10 vuotta nuoremmille “punavihreille”, poliittisille ja hipeille, torvien törinässä ja komppiryhmän laukkauksessa kasvaneille, mitään ironian mahdollisuuttakaan ei tietenkään ollut olemassa. Meille kaikki oli totta ja kovaa. Ultra Bra oli poliittinen bändi, joten sanoituksia luettiin (ja laulettiin) poliittisina, silloinkin kun ne eivät sellaisia olleet. Tässä hiljattain selvisi, ettei Nainen joka elää vapaaherran elämää olekaan kuvaus yläluokan ennuista ja silti läpi työntyvästä konfliktista, vaan jotain paljon henkilökohtaisempaa, ja tavallaan yleisempää, kuvaus siitä miten vainajat, mielisairaat ja raa’an väkivaltaiset kuvat ovat olemassa ja ajattelevat sinua, vaikket sinä juuri sillä hetkellä niitä ajattelisikaan.

Ironiaa ei kuitenkaan ole olemassa: vaikka bändi omasta mielestään (osittain) olisikin joku sisäpiirivitsi, niin siinä vaiheessa kun soittaa vasemmistoliiton vaalitilaisuuksissa ja laulaa Ogonien sorrosta, taitaa kuitenkin olla poliittinen. Ja vaikka sanoitukset olisi tehty kännissä ja läpällä (kuten UB:n alkupään sanoitukset varsin kirjaimellisesti oli), tarpeeksi monta toistoa polttaa ne varsin syvälle sukupolvien ja taas sukupolvien psyykeeseen.

Ultra Brasta ei siis voi kirjoittaa kirjoittamatta itsestään, Ultra Brasta ei voi lukea ajattelematta, että miltä omat lukioaikaiset läpät ja bändit olisivat kuulostaneet, jos meidän nokkavien ja kaiken maailmasta tietävien joukosta olisi pitänyt repiä prime time -viihdettä. Ehkä emme olleet niin sinut itsemme kanssa, noin keskimäärin, että siitä olisi tullut kovin kaunista katsottavaa.

Noin kirjana Sokeana hetkenä alkaa hienosti. Polyfoninen kuvaus paluukonserteista Areenalla käydään jäsen jäseneltä, ruosteen pyyhintä soittokoneesta, fyysinen valmistautuminen pitkään soittourakkaan, henkinen paluu toisille melko ahdistavaan muottiin. Tämä on kirjallisesti ehdottomasti hienoin jakso kirjassa. Se myös sisältää kaiken: kaiken päälle varjonsa heittävän Kerkon mulkkuuden ja toisaalta kyvykkyyden, ajan kulumisen, eri ihmisten reaktiot tähän kaikkeen. Alkujakso jopa vihjaa enemmän kuin mitä kirja itse asiassa antaa, maiskutellaan “manipulatiivisella käytöksellä” ja muulla enemmän kuin mitä itse sivuille lopulta pääsee. Kokonaisuus on paljastava, muttei tirkistelevä, mikä toki tuntuu täysin riittämättömältä mutta on ainoa vaihtoehto.

Seuraamme K. Koskisen matkaa espoolaisesta ohjelmoija/it-perheestä jääkiekkokaukalon halki Kallion lukioon, työttömään ahdistuneeseen säveltäjävaiheeseen sekä perhosmaiseen kuoriutumiseen kilpailuvoitosta Ultra Bran kapteeniksi. Tämä lumipallo kerää mukaansa kaikenlaista kansaa, lukioälyköistä (joista myöhemmin tulee oikeita valtakunnan ykkösälykköjä) toisten soittajien pikkuveljiin, jotka rynkyttävät hevikomppia Kerkon bossapastissien taustalle.

Edelleen avainkuva kaikkeen ovat ne tajunnan laitamilla asuvat raa’an väkivaltaiset kuvat. Kirjan kannessa on haikara, punaisena ja ahdistavana (sama haikara, joka lensi Areenakeikoilla viime vuonna). Myöhemmin, epäkronologisesti, opimme haikaran merkityksen. Koskinen ei suinkaan ollut kotoisin tasapainoisesta espoolaisperheestä, vaan kahden alkoholistin muodostamasta sellaisesta. Ja haikaran hän sävelsi, tai kanavoi paperille, kuultuaan äitinsä itsemurhasta, jota tavallaan oli odottanut jo vuosia. Tämä on siis se avainkuva, joka bändin virallisen historian kanteen valittiin.

Sitä vasten on sitten kaahausta. Bändin kunnian vuodet juostaan läpi samalla tahdilla, millä ne on varmaan elettykin, tahti kiihtyy samalla tavalla kuin UB:n komppiryhmän laukka, yksityiskohdat muuttuvat sumuksi. Meille Joel Melasniemen keikka- ja studiopäiväkirjojen parissa kasvaneille detaljeja on liian vähän, vähemmän obsessiivisille varmaan ihan tarpeeksi.

Ja lopulta kaikki loppuu. Anni kirjoitti myöhemmin runon, jossa “halusimme törmätä elämään kuin seinään”, ja tämä lienee oikea kuvaus.

Kirja sen sijaan loppuu kesken, tai ehkä se ei olisi voinut loppua muuten. Samoin käy tälle FB-statukselle.

Bob Woodward: Fear. Trump in the White House.

Meidän ei pitäisi olla näin perillä Yhdysvaltain asioita. Meidän ei pitäisi tietää näin tarkasti ja tällä teknisyystasolla amerikkalaisten presidenttien menemisiä ja tulemisia ja heidän hallintonsa sisäisiä kiemuroita. Britit, Saksa, Ruotsi, Ranska ja Venäjä ovat, ja ovat aina olleet, meille olennaisempia.

No, tässä sitä kuitenkin ollaan ja luetaan kirjatolkulla detaljianalyysiä Yhdysvaltain liususta kohti kaaosta. Kaksi tärkeintä syytä ovat toki se, että kun Trump aivastaa, Eurooppa pukeutuu klovnipukuun — ydinasevaltojen toilailut ovat aina lähtökohtaisesti olennaisia. Ja toisaalta heillä on parhaat ja vetävimmät toimittajat, pörröisimmät setämiehet ja absurdein poliittinen tilanne.

Että mikäs Bob Woodwardia lukiassa. Läpät sinänsä ovat pääosin tutut jo Michael Wolffin Fire and Furystä, mutta Woodward on perusteellisempi, hänellä on enemmän lähteitä ja hän todennäköisesti ymmärtää asioiden detaljeja enemmän kuin Wolff.

Lisäksi Watergate ym. ovat rakentaneet Woodwardin maineen niin jykeväksi, että kukaan ei uskalla käydä samanlaista disinformaatiokampanjaa Woodwardin kirjaa kohtaan kuin mitä Wolffin kirjaa kohtaan käytiin. Jonnet ei muista että kaikkea Wolffin kirjoittamaa epäiltiin keksityksi. Nyt Woodward käytännössä vahvistaa kaiken Wolffin kirjoittaman.

Opinko jotain uutta? Ehkä en. Woodwardin peruskiteytys, johon koko kirja loppuu, on että “The President is a fucking liar”, joka sanotaan hänen entisen henkilökohtaisen asianajajansa suulla, usempaan kertaan. Tämä on toki sillee paha, että jos vaikka sattuu olemaan Yhdysvaltain presidentti, voi valehtelusta saada esim. kenkään. Niinpä Woodwardin tulkinta, tai hänen haastattelujensa kautta välittävä tulkinta on, että Muellerilla ei ole mitään erityistä, millä naulata Trumpia paikallisen kirkon oveen, mutta kaikki tietävät, että Trump valehtelee kaikesta koko ajan, joten Trumpin mahdollinen todistus käytännössä varmasti päättäisi tämän presidenttiyden. Kirja on kirjoitettu ennen useita tuorempia käänteitä Muellerin Venäjä-tutkinnassa, joten jälleen uskoo ken haluaa.

Noin yleisesti suosittelen ehkä lukemaan mielummin Michael Wolffin Fire and Furyn, jos haluaa lukea yhden mässyttelykirjan Trumpin hallinnosta. Wolffin enemmän juoru- ja eksploitaatiohenkinen hekumointi sopii aiheeseen paremmin kuin Woodwardin tarkka, asioita ja ihmisiä seuraava reportaasi. Molemmat käyvät, mutta Wolff on lihaisampi. Ja mitä tähän aiheeseen tulee, hommaa hoidetaan aika lihaa säästämättä.

Isaac Asimov: The Foundation, The Foundation and the Empire, The Second Foundation

Klassikoiden määritelmä voisi olla vaikkapa sellainen, että ne ovat kirjoja, joiden lukemattomuudesta potee vähän huonoa omaatuntoa. Joista kaikki ajattelevat, että ne olisi pitänyt lukea, vaikka oikeasti ihmiset nyt ovat lukeneet vähän satunnaisia juttuja. Minä luin nyt Asimovin säätiö-trilogian lepyttääkseni tätä olkapäällä istuvaa klassikkodemonia.

Tällaisten puuttuvien kirjojen lukeminen tuntuu vähän siltä kun olisi pelannut tetristä oikein ja saisi sellaisen neljän suoran pulikan pudottamalla poistettua neljä riviä kerralla. Maailmassa on yhteyksiä, jotka ovat aiemmin olleet salattuja! Tavallaan esimerkiksi Linnunradan käsikirjan liftareille parodian ymmärsi yllättävänkin hyvin ilman Säätiön lukemista — sitä pystyy kuvittelemaan, minkä verkon aukkoja Douglas Adams on täyttänyt byrokraateillaan, vogonirunouksillaan ja sillä kaikella. Samoin hiljattain kommentoitu Ci-Xin Liun Three-Body Problem -trilogia paljastui jälkeen oikeastaan aika mielenkiintoiseksi Asimov-variaatioksi.

Asiaan. Säätiössä Asimov trippailee imperiumin rappiolla, riffailee rooman keisareilla ja möyhii sosiologian mahdollisuuksissa. Koko galaksin täyttävä imperiumi on kuolemassa, mutta tiedemies ratkaisee sosiologian matematiikan avulla (heh). Hommassa auttaa, että kokonaisessa galaksissa on aika paljon ihmisiä. Silloin vaikka yksittäisten ihmisten tekemisiä ei voida ennustaa, kokonaisten maailmojen isot kaaret voidaan. Säätiö ylläpitää tietoa maailman toiminnasta ja toimittaa Ensyklopedia Galacticaa, ja rakentelee yhä pienempiä ydinreaktoreita pyörittämäään kaikkea tarpeellista. Trilogia on siis matemaattisen sosiologian, imperiumin rappion ja smr-ydinreaktorien korkea veisu.

Miten sosiologin pitäisi ajatella tätä kysymystä? Tavallaan kvalitatiivis-teoreettis-etnografisesta perinteestä tuleva tieteentekijä sanoisi, että kun ihmisten määrä kasvaa lähes äärettömäksi, kasvaa myös kontekstien ja kaiken sen muodottoman outouden mistä elämät oikeasti tehdään, määrä äärettömäksi. Niinpä ajatus siitä, että kunhan ihmisiä voidaan tarkastella kokonaisten planeettojen skaalalla, niin jo alkaa ennustaminen onnistua, tuntuu naurettavalta.

Kysymyksen parempi muotoilu onkin, voiko tieto kumuloitua ilman mallintamista. Taloustieteiden tietynlainen etulyöntiasema tällä hetkellä liittyy nimenomaan mallien rakentamiseen — kun malli on tehty, sitä voidaan optimoida ja sen päälle voidaan kehittää lisää eri tavalla eksaktisti. Toki teorianmuodostus on pyrkimys tähän, mutta malli, joka ei ole muotoiltu matemaattisesti, hyvä jos edes puolinainen malli. Ja tässä törmätään vähän rodriklaiseen jakolinjaan: mallit sillä tarkkuudella kuin ihmisistä niitä voidaan muodostaa (ainakin kun skaalana on korkeintaan yksi planeetallinen ihmisiä…) ovat aina yksinkertaistuksia — ilmaisevat aina enemmän ajatuksia kuin tosiasioita maailmasta. Kaikki se muodoton outous jää pois. Makrotaloustiede yrittää periaatteessa tehdä tosi yksinkertaisia asioita, ennustaa vaikkapa nyt bkt:n käytöstä riippuen tietyistä poliittisista tapahtumista tms. ja sekin menee lähes aina päin helvettiä. Kun taloustieteilijät tunkeutuvat yhteiskuntatieteen joka alueelle, ehkä heitä pitää ajatella vain mallintavina yhteiskuntatieteilijöinä, ja meitä muita ei-mallintavina yhteiskuntatietelijöinä. Krugman oli kuulemma mennyt opiskelemaan taloustieteitä koska ne olivat lähinnä psykohistoriaa mitä yliopistosta löytyi. Make of that what you will.

Entäs rappio sitten? Rappion ajatteleminen tuntuu vaikealta, niin syvässä on edistyksen piinaava jyskytys takaraivoissamme. Kuitenkin tiedetään, että keski kauan ennen kuin kreikkalaisten tietotaso ylitettiin, eikä Concordekaan lennä enää. Vielä toistaiseksi osaisimme rakentaa sellaisen, mutta osaisimmeko ikuisesti? Voisiko yhteiskunta rappioitua niin, että unohtaisimme miten ydinvoimalat toimivat — ilman että ne varsinaisesti olisivat korvautuneet millään paremmalla? Ajatus haraa vastaan, edistyksen jyske on keskeytymätön.

Kolmantena huomiona tähän jyskeeseen liittyen, on jännittävää miten vaikea informaatiovallankumousta on ollut nähdä ennalta. Miten usein vanhassa scifissä voidaan kuvitella nopeampaa liikkuvia ja enemmän lentäviä vempeleitä, mutta viestit liikkuvat edelleen paperilla. Toisaalta täytyy muistaa, että ensimmäiset tietokoneet on hädin tuskin saatu kasattua Manchesterissä ja Princetonissa siihen aikaan kun Asimov kirjoitti ensimmäisiä osia. Tietokoneen rakentamisen taustalla oli kuitenkin melko isoja edistysaskeleita filosofian, logiikan ja matematiikan saralla. Vasta kun nämä saatiin tehtyä, saattoi von Neuman neropattijoukkoineen pohtia, miten teoriassa todistettu kaikkiin laskutoimituksiin pystyvä kone voitaisiin saada kasaan. Filosofisten tai loogisten edistysaskelien tulevaisuutta on vaikea ennustaa — paljon helpompi kuvitella tosi tosi pieniä ydinreaktoreita ja että mitä sellaisilla tekisi.

Neljäs huomio liittyy vapaaseen tahtoon. Vähän nyt spoilerin tynkää: kirjoissa maailmanhistorian kulku on siis pääpiirteissään ratkaistu ennalta seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi. Vähän vaaditaan säätöä, mutta isot linjat pitävät kutinsa. Kuitenkin jotta tämä ratkaisu pätee, täytyy neuvokkaiden poikkeusyksilöiden kerta toisensa jälkeen nousta tilanteen tasalle ja tajuta juuri se uskomaton juoni mikä kussakin tilanteessa on oikea. Ja lopulta syntyy niin poikkeuksellinen yksilö, että koko suunnitelma nyrjähtää (vähintäänkin tilapäisesti) pois paikoiltaan. Lopulta Asimov ehkä päätyy kannalle, jossa vapaan tahdon kanssa on niin ja näin — vaikkei lopullista kovaa kantaa välttämättä otakaan.

* * *

Usein klassikot ovat klassikkoja, koska ne nousevat itsensä ulkopuolelle, pakottavat lukijaansa pohtimaan kaikkea sellaistakin, mitä kirjailija itse ei välttämättä kirjaansa edes kirjoittanut. Sen takia klassikoita — niin tieteellisiä kuin kaunokirjallisiakin — pitää lukea. Tavallaan Asimovin säätiöromaanit koostuvat höpsöistä novelleista joiden käänteet nykylukija arvaa melko helposti, tavallaan ne avaavat syvällisiä ammatillisia ja sivilisaation luonteeseen liittyviä pohdintoja.

Chimamanda Ngozi Adichie: We should all be feminists

KOHUKIRJA, jaettu koululaisille. Kuten pitääkin, sellainen modernin feminismin 101. Inspiroiva ja tenhoava, kuten pitääkin, mutta aikamoinen läpyskä, kuten varmaan myös pitääkin. Enpä ole ennen lukenut kirjaksi tehtyä ted-talkia. Erinomaisesti osuttu henkilökohtaisen ja poliittisen tasapainoon.

Ei sinänsä paljon sanottavaa, perusläppiä, mutta taas näitä kirjoja joka olisi ollut hyvä lukea nuorena. Luin nukuttaessani poikaani ja nyökkäilin. Niinhän meidän kaikkien pitäisi.

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Haluaisin olla Pontus Purokuru. Tai ehkä haluaisin että Pontus olisi minä. Monella tavalla niin jo onkin, ja me olemme yhdessä jo koko joukko. Sen takia tämän erinomaisen esseekokoelman lukeminen oli välillä vähän vaikeaa: olen lukenut pääosan niistä kirjoista joita käsitellään, nähnyt ne elokuvat, fantasioinut monet niistä fantasioista. Ärryn tekstille kun se jättää jonkin minusta keskeisen kulttuuriviittauksen tekemättä (miksei Master Blaster -esseen analyysiä “liberaaleista” ja “konservatiiveista” kapitalismin palveluksessa kytketä samanimiseen Stevie Wonderin kolonialismi-bobmarleyreggaepastissiin?) — toisaalta koen parhaiden sanallisten mässyttelyjen äärellä samaa onanista mielihyvää kuin itse nokkeluuksia keksiessäni, kun fasismin nahkakenkä hankaa naamaan.

***

Tästä on kyse: pitäisi kyetä unelmoimaan tulevaisuutta. Ankean, loppua kohti hiipuvan kapitalismin sijaan (joka ei enää edes rakenna nopeampia lentokoneita) pitäisi unelmoida täysautomatisoidusta avaruushomoluksuskommunismista: normit purkavasta isojen projektien ja suuren vapauden runsaudensarvesta, jossa kaikki mikä on nyt kapitalismin tuottamana kahlitsevaa, muutetaan vapauttavaksi, jossa Mars-asumuksesta haaveilu ei ole Bond-pahisten vaan työstäkieltäytyjien hommaa. Pitää peruuttaa tulevaisuuden peruuntuminen, keksiä unelmat uudestaan. Kirjan nokkelassa jaksossa Pontus rinnastaa Edu Kettusen Lentäjän pojan tulevaisuusoptimismin (vielä lentäisin korkeammalle kuin muut / vielä isäänikin paremmin) Anssi Kelan 1972:n basic keskiluokka realismiin (meidän piti muuttaa maailma / meistä tuli muurareita).

Täysautomatisoidun avaruushomoluksuskommunismin historia kuvastaa oikeastan koko kirjan peruslähtökohtaa: totta kai tulevaisuuden ideologia on lähtöisin nettimeemistä, jossa vähän läpällä räiskitään yli ja väännetään ruuvia, tehdään perverssejä ympärikääntöjä (luksuskommunismi) jne, josta sitten Guardianin, tumblerien ja Facebook-esseiden (ja tällaisten kirjojen) kautta paukutellaan ihan oikeaa politiikkaa. Näin toimii deleuze-vasemmisto: näistä marginaaleista nähdään aina kiinnostavien ideoiden nousevan, luovuuden kukkivan, paon viivojen sykkivän. (Tai mitä paon viivat nyt tekevätkään, en ole koskaan ymmärtänyt.) (Toiset sulut: samanlaiseen perverssiin nurinkääntöön nojataan johdannossa. Mies, joka julkaisee vuonna 2018 kolme kirjaa ja sai vuodelle 2019 apurahan seuraavan kolmen kirjan samanaikaiseen kirjoittamiseen fiilistelee ja hehkuttaa nimenomaan laiskottelua ja työstäkieltäytymistä. Kukaan ei saa laiskottelua ja kieltäytymistä näyttämään niin… työläältä ja aikaansaavalta kuin Pontus.)

Kirja esittelee uljaan tähtiin kurkottavan kommunistisen tulevaisuuden hyvin, ottaa vakavasti keskeiset kritiikit ja heikot pisteet. Taas toivon että oltaisiin menty pidemmälle: Pontus toteaa, että lopulliset vastaukset olennaisiin kritikkeihin voivat syntyä vain poliittisessa työssä, mutta tämän kaltaiset esseet kai ovat nimeomaan sitä poliittista työtä, tai osa sitä. Kyllä essee toki jotain suuntaviivoja antaa.

Ehkä TAAHLK on kuitenkin nähtävä uusliberalismin läpi: siinä missä Reagan vielä ratsasti vahvan valtion ajatuksella kohti kirjaimellista Tähtien sotaa, sai vuosikausien ideologinen myllytys lopulta Obaman lopettamaan Yhdysvaltain avaruussukkulaohjelman. Tulevaisuus, tai ainakin sen uljaasti kohti tuntematonta puskeva kärki, ei peruuntunut oikeistolaisella voimalla, vaan vähän kerrallaan mädättämällä “edistyksellisiä”. Ja jälleen kirjassa on hieno paradoksi: Pontus nimenomaan tunnustautuu uusliberaaliksi subjektsi, hyväksyy ja omistaa koko ajatuksen itsensä jatkuvasta mittaamisesta, kehittämisestä, jatkuvasta maanisesta arvontuotannosta, itsensä psyykelääkkeillä työssä ja kasassa (koska nämä ovat sama asia) pitämisestä.

Tapio omassa kritiikissän tiivisti TAAHLK:in vaatimukset perustuloon, työajan lyhentämiseen ja rajojen avaamiseen; nämä eivät kuitenkaan mitenkään riitä. Siksi tavallaan suurin niistä on Avaruus: se on edistystä, lopullista luksusta, tulevaisuutta — suuria kollektiivisia projekteja, välttämättömästä kieltäytymistä, itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymistä.

Minä olen täysautomatisoitu avaruusohomoluksuskommunisti ja haluan elää maailmassa joka on yhtä eläintä ja samaan aikaan mietin, onko tämä kuitenkin sotatalouden ilmiö. Mazzucato, jonka työhön myös TAAHLK nojaa, toteaa nykymaailman keskeisten innovaatioiden syntyneen valtion toiminnan seurauksena. Kyllä kyllä, mutta pääasiassa ei mistään itsetarkoituksellisesta tutkimisesta, vaan ydinpommien, mannerten välisten ohjusten, vakoilulentokoneiden ja sotilaiden älykkyyden buustaamisen seurauksena. Voiko valtio tehdä samaa joutilaasti, sodasta kieltäytyen, laiskotellen? Vai olisiko tässä ratkaisupaikka, onko ilmastonmuutoksen hyökkässotatalous sittenkin täysautomatisoidun luksushomokommunismin puuttuva palanen?

Oikeastaan koko esseekokoelma on saavuttanut tavoitteensa vaikkei siitä lukisikaan yhtään esseetä: Pontus on päässyt hesariin keskustelemaan täysautomatisoidusta avaruushomoluksuskommunista. Sana leviää. Itse yritin vaihtelevalla menestyksellä kirjoittaa koko läppää sisään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan työn tulevaisuutta koskevaan selontekoon. Tätä selontekoa tehdessä tuntui samalta kuin kirjan kuvauksessa Slushista: vuoden 2006 Euromaydayn autonomikommunistiset vaatimukset ovat pehmenneet vuosikymmennessä, tai ympäröivä maailma on ottanut ne kiinni siten, että ne eivät tunnu poskettomilta startup-jeesusten suusta kuultuna tai eduskunnan selontekoon kirjoitettuna.

Jos joku nyt kuitenkaan ei ole lukenut Pontuksen slush-esseetä joko aikanaan blogista tai tästä kirjasta, voikin saman tien avata sen naapuritäbin ja lukea ensin sen, jatkaa tätä vasta jälkeenpäin. Nimiesseen ja slushin ohella kaksi pyöräytystä itseään purkavista miehistä ovat kokoelman kermaa — onko itseään purkavien eli tunnustavien woke-miesten esseiden, romaanien ja runokokoelmien käsittely omassa esseekokoelmassaan itsensä purkamista eli tunnustamista? Kirja pyrkii vastaamaan kysymykseen, miltä tämä ankea myöhäiskapitalismin elämä tuntuu, miten talous elää meissä ja meidän kauttamme, miltä pääoman kaava ja tuotantosuhteet näyttävät tunteina, välittäjäaineina ja diagnooseina. Miltä tuntuu kun hampaat murenevat ja niitä ei ole oikein rahaa paikata. Tuotantosuhteiden affektiivisuuden pohdinta ja niiden yhteys depressioon läpäisee niin Johannes Ekholmin, Paperi-T:n, Virenin ja Vähämäen kuin tämänkin kirjan sivuja. Tätä kutsun masennusvasemmistoksi.

***

Oikeastaan olisin halunnut että tämä kirja olisi tullut minulle tulevaisuudesta. Olin lukenut monet esseet jossain alkumuodossaan jo kaikesta siitä ilmaisesta arvontuotannosta, jota Pontus on tuhlailevaisesti ympärilleen kylvänyt. Menneisyyden sijaan olisin halunnut lukea tämän kirjan kaksi vuotta ennen sen kirjoittamista. Kirja on sikäli hyvä, että tämän olisi pitänyt olla mahdollista. (Tiedän, tämä on kohtuutonta.) Mutta ehkä Pontus ei kaksi vuotta sitten ollut vielä tuottanut niin paljon ilmaista arvoa, että sen paketointi tällaiseksi luksusesineeksi olisi ollut “kapitalismille” (mikäli suomalaista kirjankustannusta sillä nimellä voi kutsua) kannattavaa. Kirja todella on luksusesine: kannessa on mattaa ja lakkaa, kultaa ja pärinää. Sitä tekee mieli hieroa poskea vasten. Kansi myös tahriintuu rähmäkäpälän rasvasormista äärettömän helposti — se tuntuu samaan aikaan ihanalta sotkemiselta ja kamalalta häväistykseltä.

Blogiteksteistä esseiksi muuttuminen ei ole aivan mutkatonta — olisin halunnut tekstiin enemmän luksusta. (Mutta ehkä Pontus ei harmillisesti olekaan minä.) Terävimmillään kieli on niin terävää kuin mahdollista, mutta nämä viillot ovat ovat välillä vähän turhan harvassa. Paikoin kirja sortuu tavanomaisten modernin masennusvasemmiston dogmien listaamiseen, mikä on oikein mutta puuduttavaa. Tällöin pieni luksuksen taikapöly pelastaa aina kun osuu pitkällä odottavalle kielelle. Olisi saanut kirjaa siis lyhentää.

Ennen kaikkea lyhentää olisi saanut subjektiivisesti arvioiden 400 sivun mittaista kommentaaria Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen Seutu joka ei ole paikka -kirjasta. Kun kommentoi / arvioi / referoi deterritorialisaatioon (eli tässä vaikkapa liudentamiseen) perustuvaa rääpelmää joka kieltää itseltään loogisen argumenttimuodon, sen voi tehdä joko samalla kirjallisella tyylillä, tai sitten reterritorialisaatioon ja fallogosentrisimiin paeten — eli argumentit auki selittäen. Jos, kuten tällä kertaa, valitsee jälkimmäisen, voi käydä niin että argumentit kuulostavatkin löysiltä heitoilta syvällisten kelojen sijaan. Näin rakenteen ja toiminnan suhdetta työkseen höyläävänä sosiologina Virenin ja Vähämäen (ja Purokurun) heitto tämän jaon elimellisestä yhteydestä kansallisvaltioon ei tunnu oivaltavalta vaan tietämättömältä, niin teorian kehityksen suhteen kuin muiden yhteiskunnallisten yhteyksien suhteen. Samoin tuntuu retron ysälriltä (eli kulahtaneelta) pilkata kapitalismia ja meidän kaupunkisuunnitteluamme siitä että se haluaa autoja ja lähiöitä ja omakotitaloja. Tämän syksyn merkittävin kapitaslimin kaupunkisuunitteluteko kun lienee Redi (ja kohta Mall of Tripla), jotka nimenomaan ova metropolin simulacrumeja, nimenomaan kytkeytyvät ihmisten ja elämän virtoihin, sisältävät vapaakaupunkeja ja living labeja, kehottavat nimenomaan eksymään, törmäämään, vetelehtimään. Kapitalismin luovuutta ja utopioita on fiilistelty slushissa, miksi lopussa pitää hukkua sen autiolle motarille?

Olisin halunnut että tämä kirja olisi tullut tulevaisuudesta ja selittänyt Redin, ei menneisyydestä ja kertonut amerikkalaisen esikaupungin tarinan.

Oispa robotteja.

Anna Kontula: Eduskunta. Ystäviä ja vihamiehiä.

Outo kirja: ei kerro ystävistä eikä vihamiehistä. Kannessa luvataan vallan kulisseihin kurkistamista, mutta sitäkään ei oikein anneta.

Kontula on äärimmäisen kutkuttavassa tilanteessa: koulutettu sosiologi, joka pääsee havainnoimaan eduskuntaa ns. osana kalustoa, kansanedustajana. Siksi odotukset olivat korkealla. Kontula itsekin ilmoittaa kirjan olevan autoetnografiaa — siis havainnoitia, jossa havainnoijaa itseään ei voi oikein mitenkään erottaa tutkimuskohteesta.

Kirja on tutkimus niistä kollektiivisen sääntelyn rakenteista joita eduskunnan kaltaiseen hornankattilaan syntyy ja tehdään, jotta työssä pysyisi joku roti. Koska nämä säännöt sääntelevät myös kansanedustajien omaa työtä, on tämä kirja siis myös niiden alainen. Niinpä lopputuote on oudosti autoetnografia josta kaikki henkilökohtaisuus on siivottu kokonaan pois — sillä se olisi eduskunnan sisäisen solidaarisuuden loukkaamista. Kontulan analyyttinen työ nojaa pitkälti Pierre Rosanvalloniin ja on ihan jees, mutta pidemmällekin olisi voinut mennä. Samoin jos tätä kirjaa olisi ajatellut Tieteenä, olisi kansainvälistä keskustelua pitänyt laittaa sisään lisää, esimerkiksi Emma Crewen etnografioihin brittiparlamentista ei viitata, vaikka olisi pitänyt, niin samanlaisia huomiot monessa kohtaa ovat. Tämä tavallaan sotii vastaan Kontulan ajatusta siitä, että eduskunta on työpaikka, jossa konflikti ja vallantavoittelu on osa toiminnan lähtökohtaa — voi olla, että nimenomaan parlamenteissa on jotain sinällään mielenkiintoista.

Kyllä Kontulan kirjassa ihan tarpeeksi kiinnostavia juttuja 165 sivun mittaan kuitenkin on. Tärkein analyyttinen huomio on kansanedustajien ajankäytön ymmärtäminen suorastaan kriittisenä resurssina. Kaikkeen siihen mitä edustajan pitää tehdä, ei mitenkään riitä aika, joten se, mihin huomionsa kohdistaa, pitää valita tarkkaan. Kun kokouksia on aina useampi päällekkäin, pitää tietää, missä vaiheessa vaihtaa, pitää valita mitkä materiaalit lukee, milloin priorisoi ns. sosiaalista valmistautumista eli oman tai vieraan puolueen kansanedustajien kanssa hengailua.

Toinen mielenkiintoinen pointti liittyy kansanedustajien suhteisiin puolisoihinsa ja kotipaikkakuntiinsa. Kontula huomauttaa, että varsinkin konservatiivipuolueista pikkupaikoilta tulleiden naiskansanedustajien liitot voivat hyvinkin olla koetuksella: miehet eivät kestä, kun vaimo yhtäkkiä hyppää hierarkiassa valtakunnan huipulle. En kadehdi.

Toki mielenkiintoista on myös se omertan laki, joka estää kertomasta kännistä öisin istuntosalissa mölisevistä edustajista tai siitä miten erään puolueen kansanedustajat miehittivät eduskunnan saunan 2011… Sen takia usein tällaiset kirjat kirjoitetaan muistelmina. Toivotaan että Kontulakin niin tekee.

John Carreyrou: Bad Blood. Secrets and lies in a Silicon Valley start-up

Kymmenen vuoden pituisen hetken ajan Elisabeth Holmes oli täydellinen ihminen, amerikkalaisen kapitalismin avatar, neitseellisesti Steve Jobsin ja Äiti Teresan hengistä siinnyt. Holmes oli kaikkea mitä liberaalikapitalismissa voi unelmoida: älykäs, kaunis nainen joka perusti start-upin, mutta ei rikastuakseen vaan pelastaakseen koko maailman, tuotti muotoiltuja koneita ja tyylikkäitä TED-talkkeja, fanitti Steve Jobsia, hengaili Clintonien ja Obamien ja Henry Kissingerin kanssa, ja omisti parhaimmillaan paperilla neljän miljardin arvosta firmansa osakkeita.

Sääli vaan että koko Holmesin firma, Theranos, paljastui lopulta alusta loppuun aivan täydeksi kusetukseksi.

Holmes halusi pienestä asti tulla miljardööriksi, mutta taipui perheen painostuksen alla kuitenkin tavoittelemaan jotain merkityksellistä, ja päätyi opiskelemaan biokemiaa tms. Stanfordiin. Yhden vuoden mestoilla lusittuaan hän päätti, että eiköhän se ole aika laittaa startuppia pystyyn, keräsi rahaa ja rupesi rakentamaan. Visiona oli, että kaikki verikokeet pitäisi voida tehdä sellaisesta sormenpäästä otetusta pienestä veripisarasta, ettei neuloja enää tarvittaisi (Holmesilla oli koskettava tarina omasta neulakammostaan) — ja että analysaattori, joka nämä testit tekisi, voitaisiin sijoittaa jokaisen kotiin. Täysi pakkaus, hyvä missio, aikainen quantified self -pelaus.

Theranos keräsi satoja miljoonia dollareita rahaa ja työsti teknologiaa lopulta yli kymmenen vuotta, muttei koskaan saanut sitä oikeasti toimimaan — ehkä siksi että se saattaa olla mahdotonta. Holmes, joka siis oli opiskellut relevantteja asioita jopa vuoden, oli kuitenkin erinomaisen kyvykäs muutamassa muussa jutussa. Paranoia, valehtelu, suostuttelu ja manipulointi tulivat, jos ei nyt luonnostaan niin ainakin pienen treenin jälkeen. Theranos valehteli taloudellisista tunnusluvuistaan, tuotteensa toimivuudesta, valehteli että Yhdysvaltain armeija käyttää sitä Afganistanissa jne jne jne. Ilmeisesti Holmes oli kasvokkain äärimmäisen vakuuttava: Theranoksen alkuaikoina firman hallitus päätti erottaa Holmesin toimitusjohtajan paikalta, sillä he eivät (oikeutetusti) uskoneet tämän 22-vuotiaana pystyvän rakentamaan biolääketiedefirmaa kannattavaksi asti. Holmes kutsuttiin hallituksen kokoukseen kuulemaan potkuistaan, mutta onnistui kokouksessa ylipuhumaan hallituksen pyörtämään päätöksensä. Isot on ballerit.

Tällaiset huijaukset romahtavat aina lopulta, ja Carreyroun kirja on kertomus myös siitä, miten tämä tapahtui — entiset työntekijät epäilivät vilppiä varsinaisessaa testauksessa ja lopulta sana kiiri Wall Street Journalin toimittajana toimineen Carreyroun korviin. PItkän tutkimuksen jälkeen, taisteltuaan lakimiesten armeijaa vastaan, Carreyrou julkaisi sarjan juttuja WSJ:ssä, joiden seurauksena firma lopulta tänä vuonna haettiin konkurssiin. Holmesin fantasiaimperiumista ei jäänyt mitään jäljelle.

Miksi Holmesia uskottiin? Yksi epämiellyttävä selitys on, että koko amerikkalainen eliitti halusi, että olisi edes yksi naispuolinen menestyneen teknologiafirman perustaja koko Piilaaksossa. Tätä toivottiin sen verran voimallisesti, että faktojen ei annettu sitä häiritä. Toisaalta Piilaakson itsessään uskottiin kykenevän tuottamaan vallankumouksen millä tahansa inhimillisen toimeliaisuuden alalla, tekemään mahdottomasta totta. Bad Blood onkin ehkä ennen kaikkea väkevä todistus startup-mentaliteettiä vastaan: kun kyseessä ovat ihmishenget, ei kannata “move fast and break things”.

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Klassinen sanataide on siitä hienoa, että se on pikkumaista tarpeen mukaan, usein melko roisia, ja nykylukijalle ilman sanakirjaa melko käsittämätöntä. Trimalkion pidot on pisin säilynyt (ja suomennettu) pätkä Satyriconia, eräänlaista roomalaista romaania, jossa, no, käydään bileissä joissa isäntä, Trimalkio, vapautensa ansainnut orja, näyttää elostelun tahtia mm. pitämällä itselleen leikkihautajaiset. Löytyy makkaroilla täytettyä porsasta, villisikaa, josta leikatessa lennähtää ulos eläviä rastaita jotka sitten pyydystetään ja syödään, miekalla paloiteltua lammasta ja siasta muotoiltuja kaloja, orjien vapauttamisia ja toisten ruoskimisia… päähenkilöidemme keskeinen ongelma on pöytäseuraksi sattuva tylsä sofisti, minkä takia pitää olla uskovinaan leikkipalohälytys ja paeta bileistä juosten. Kukapa meistä ei joskus olisi ollut tällaisissa juhlissa? Valitettavasti Edwin Linkomiehen toimittamasta ja kääntämästä Otavan Kulttuurisarjan editiosta on jätetty maukkaimmat bylsintähommat pois.

Arviotekstistä olisi tullut parempi jos sen olisi kirjoittanut alle 10kk lukemisen jälkeen. Tai jos kirjan olisi lukenut alle 2000 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen, olisi kaikkia hienoviritteisiä ironian ja satiirin tasoja helpompi lukea — milloin pilkataan mitäkin nousukasta, milloin parodioidaan kenenkin kirjallista tyyliä, milloin iloitellaan penisvitseillä ja niin edelleen. Wikipedian mukaan näyttää siltä, että Petronius toimi keisari Neron hovissa makutuomarina (arbiter), osoitti mikä on hyvää ja mikä ei. Kuten arvata saattaa, tällainen duuni tuollaisen pomon kanssa tappaa, kirjaimellisesti. Jouduttuaan office politicsissa pahaan tilanteeseen Petronius ns. veti johtopäätökset ja päätti lähteä itse. Tacituksen mukaan Petronius veti ranteensa auki, mutta sitten sidotutti ne jälleen, söi, nukkui, viihdytti vieraita, ruoskitutti osaa orjistaan ja palkitsi toisia, koko ajan välillä lisää vuotaen, ja lopulta saneli kirjeeseen kaikki Neron rakastajat ja rakastajattaret ja kunkin säädyttömyyden huippukohdat ja lähetti sen keisarille. Kukapa meistä ei olisi jne.

Satyriconin kirjoittajasta ei vallitse yksimielisyyttä, mutta on helppoa kuvitella sen kirjoittajan lähteneen suunnilleen näin.

Laurie Penny: Bitch Doctrine. Essays for dissenting adults.

Laurie Penny on mega-feministi-marxilaistykittelijä, joka puskee loputtomalla sykkeellä esseitä, kolumneja ja gonzojournalismia ulos kulttuurisotien eturintamasta. Bitch Doctrine kerää Pennyn kolumnit ja esseet 2013–2016. Ensin kritiikit alta pois: kolumnikokoelma on raskasta luettavaa, sillä parhaimmillaan sama argumentti rakennetaan kolmessa peräkkäisessä tekstissä ja sitten vielä muutaman tekstin kuluttua uudestaan. Lisäksi jotkut keskustelut etenevät niin nopeasti, että 2013 kolumnien lukeminen (vaikka trans-asioista) tuntuu työläältä ja lähinnä historiantutkimukselle kiinnostavalta. Lisäksi pakko vielä mainita, että tämä kokoelma koko ajan soitteli vähän toista viulua, sillä Pennyn longform-reportaasit alt-rightista ja ennen kaikkea Milo Yiannopoulos ovat olleet niin kovaa tekstiä, että mikään ei yllä sen rinnalle. Ja vielä full disclosure, kirjasto vei kirjan ennen kuin pääsin loppuun asti.

Sitten hyviin.

Penny on äärimmäisen tiukka kirjoittaja, jonka kaikessa analyysissä ovat aina mukana valta, luokka, riisto jne. Heikoimmille feministikirjoittajille intersektionaalisuus välillä lipsahtaa luetteloiksi ihmisryhmiä joilla asiat ovat huonosti, Pennyn käsittelyssä luokan, sukupuolen ja vaikkapa työmarkkina-aseman yhteys todella on analyysin kohteena.

Pennyn kulttuurianalyysi on viihdyttävää: James Bond ei ole ihailtu tai hauska siitä huolimatta, että on psykootti semiraiskuloitsija, vaan juuri sen takia. Bond on hirviö (“lupa tappaa”), mutta aina ja ehdottomasti meidän hirviömme. Pakko pieni pätkä, niin hyvää Pennyn teksti on:

“There is something rather tragic about James Bond. In advance of seeing Spectre, the latest instalment in the super-spy sex-murder franchise, I watched several of the old films again. The experience was like having your forebrain slowly and laboriously beaten to death by a wilting erection wrapped in a copy of the Patriot Act: savage and silly and just a little bit pathetic.”

Bond on valkoisen maskuliinisuuden, ei pelkästään myrkyllisen vaan ehkä räjähtävän tai radioaktiivisen sellaisen, lähettiläs — Bondista nauttiminen edellyttää, Pennyn sanoin, ironista erektiota, jota on vaikea ylläpitää, mikäli samalla käy kaikkea kritiikkiä läpi. Siksi Pennyn mielestä nainen tai ei-valkoinen ei koskaan voi esittää Bondia — hahmosta ei jää mitään jäljelle, se lakkaa olemasta James Bond. Tämä liittyy Pennyn sukupuolikäsitykseen, hänelle naiseus on poliittinen kategoria. Penny on genderqueer, mutta identifioituu naiseksi poliittisessa mielessä, poliittisen kamppailun ja siskouden takia. Voihan näistä argumenteista olla myös eri mieltä, mutta ainakin ne on kirjoitettu erittäin viihdyttävästi ja terävästi.

******

Näin tilapäisenä koti-isänä elämäni koostuu lähes pelkästään hoivasta ja metatyöstä. Aikanaan naureskelin Jone Nikulan peak-ÄIJÄ -aikaan asuntomessuille sisustamalla ÄIJÄ-TALOLLA, jonka keittiö oli tehty kokonaan RUOSTUMATTOMASTA TERÄKSESTÄ. Nyt syömään opettelevan kahdeksankuisen kanssa kotona hiimatessa fantasia PAINEPESURILLA PESTÄVÄSTÄ KODISTA tuntuu yhä läheisemmältä ja läheisemmältä. En ole saanut kotoa minkäänlaisia välineitä kaikkeen tähän metatyön, siivoamisen ja pesemisen määrään, en henkisiä enkä taidollisia.

No, eipä ole juuri kukaan muukaan mies. Tämän takia Penny ehdottaa naisille suorasukaista sinkkuutta ainakin parikymppisyyden tiukkana uranluontiaikana — miehistä huolehtiminen vie liikaa energiaa, sillä me ollaan “piece of work”. Paremmin voi keskittyä omaan elämäänsä, jos skippaa tällaiset mies-lapset kokonaan.

Argumentti on vaikea, koska samaan aikaan se on toki totta, mutta kuitenkaan, näin miehenä, sitä ei voi myöskään hyväksyä. Samaan aikaan mieleen hiipii myös, että välillä myös metatöissä on kompromisseja tehtävissä. Vaimoni tutkimuksessa kävi ilmi, että on sellaisiakin ihmisiä olemassa, joille pyykkikorissa olevat likaiset pyykit ovat merkki kotitöissä epäonnistumisesta ja puutteellisesta siisteydestä. Tämä on hulluutta, vaatimus siitä että pyykit ovat korissa eivätkä vaikkapa pitkin lattiaa on viisautta. Kaipa toimivassa parisuhteessa löytyy kompromissi kunkin metatyötaitojen kanssa. Vanhempainvapaa on kasvattavaa aikaa ihmiselle sanonpa vaan.

Yanis Varoufakis: Adults in the Room. My Battle with the European and American Deep Establishment

Yanis Varoufakis on Euroopan kovin mies, maskuliininen ja nahkatakkinen talous-kostaja, klassisesti sivistynyt älykkö ja varmasti kova panemaan. Varoufakis ei pysähdy peilin ääreen ihailemaan omaa virtuaan ja mahtavuuttaan, mutta se johtuu vain siitä, että ymmärrys näistä ominaisuuksista on hänessä niin syvällä, ettei sille ole tarvetta. Varoufakiksen silmät näkevät koko ajan myös sisäänpäin, hän voi ihastella peilikuvaansa joka hetki.

Adults in the Room on monta sataa sivua tiukkaa settiä, se on samaan aikaan vasemmistolainen kostofantasia, tarina siitä miten poliittinen valta on poliittista valtaa, ja vähän surullisesti, Ikaros-tarina, jossa Varoufakis todellakin lentää hybriksessä liian lähelle aurinkoa. Kyseessä on myös vähän trump-kirjallisuuden kaltainen veijariromaani siitä, miten politiikan amatöörit ja sivustahuutelijat yllättäen saavatkin vallan, ja samaan aikaan se on eurooppalaisen vasemmiston tilasta ja mahdollisuuksista kiinnostuneelle täysin pakollista luettavaa.

Kirjan alussa Varoufakis on anarkistivasemmistolaistaustainen akateemikko, joka opettaa yliopistoissa ja puhuu jokaiselle, joka nyt sattuu kuuntelemaan, siitä, miten Kreikan post-2008 -ongelmiin ainoa kestävä vastaus on velkojen radikaali uudelleenjärjestely, eli joko suora leikkaaminen tai takaisinmaksuajan venyttäminen kohti ääretöntä ja sen yli. Poikkeuksellisesti, joku kerrankin kuuntelee Yanista (tai suomeksi translitteroidaan ehkä Gianista?): Alexis Tsipras, Syrizan, uuden pan-laitavasemmistolaisen yhteenliittymän puheenjohtaja. Ja vielä poikkeuksellisemmin, myös kansa on mukana diilissä, kun alkaa näyttää siltä, että Syriza tulee voittamaan vaalit, pyytää Tsipras Varoufakista ryhtymään Kreikan valtiovarainministeriksi ja vastaamaan Euroryhmän, EKP:n ja IMF:n kanssa käytävistä neuvotteluista.

Tässä kohtaa tulee esiin Varoufakiksen ensimmäinen nerokkuus ja ymmärrys poliittisesta prosessista: Tsipras haluaisi, että Varoufakis ei liittyisi Syrizaan eikä pyrkisi parlamenttiin, vaan tulisi ulkopuolisena – eli sekä toimintakykyisempänä että korvattavissa olevana – mukaan hallitukseen. Varoufakis kieltäytyy: hän toteaa, ettei halua yksi teknokraattivaltiovarainministeri lisää Kreikan pitkässä ketjussa. Lisäksi osa peliä on jo selvä: Varoufakis joutuu vääntämään Saksan Wolfgang Schäublen kanssa, ja tässä tilanteessa kansan suora vahva mandaatti antaa selkänojaa tavalla, jota mikään määrä puolueluottamusta ei. Varoufakis on ehdolla 2015 Kreikan parlamenttivaaleissa ja saa kaikista ehdokkaista koko maassa suurimman henkilökohtaisen äänimäärän.

Sitten asiaan: Varoufakis yrittää siis saada aikaan ns. täyskäännöksen Troikan Kreikkapolitiikassa, siirtymän pelkästä austeritystä velkojen järjestelyyn ja investointivetoiseen kasvuun. IMF on periaatteessa samaa mieltä: Kreikan satojen miljardien velka ei ole kestävällä tasolla, joten IMF:n ei olisi alunperinkään pitänyt osallistua Kreikan lainoittamiseen.

Onnistuuko Varoufakis missiossaan? Ei alkuunkaan. Hän ei hallitse mediapeliä eikä ymmärrä ollenkaan, että vaikkapa Schäublen kontrollissa oleva euroryhmä ei pohjimmiltaan ole ollenkaan kiinnostunut hänen epäilemättä älykkäistä ideoistaan siitä, miten koko Euroalueen talouspolitiikka voitaisiin viedä toiselle raiteelle. Varoufakis on oikeassa kaikessa, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä hän ei saa ketään oikeastaan puolelleen. Koko homma olisi voinut mennä eri tavalla, mikäli jollakin sosialidemokraatilla olisi ollut edes hippunen valtaa Euroopassa vuonna 2015. Antti Rinne mainitaan, muttei nimeltä, yhtenä Schäublen cheerleadereista euroryhmässä.

IMF käski Varoufakiksen keskustella ideoistaan “eurooppalaisten” kanssa, EKP “poliitikkojen”, Schäuble “instituutioiden”. Varoufakis olisi tarvinnut kunnon murtuman tähän muuriin. Jälkikäteen on helppoa todeta, että IMF olisi ollut Varoufakiksen paras idea, että koko aika olisi kannattanut käyttää Christine Lagardelle lirkutteluun. Varoufakiksen neuvottelustrategia perustuu Grexitiin – että Syriza ei halua sitä, mutta on siihen valmis. Koko strategia toki hajoaa palasiksi kun käy ilmi, että nimenomaan Grexit on Schäublen tavoitteena.

Politiikka ei ole parhaan ratkaisun etsimistä, eikä talouspolitiikka varsinkaan ole harjoite, jossa pyritään täyttämään taloustieteellisesti rationaalisia tavoitteita parhaalla ratkaisulla. Talouspolitiikka on aina moraalista. Näin varsinkin Wolfgang Schäublelle, joka pyrkii rakentamaan eurosta moraalisesti yhtenäisen vahvojen pohjoisten talouksien liiton. Tässä projektissa Kreikan ajaminen ulos eurosta olisi pelkkää plussaa.

Varoufakis on siis kuitenkin lopulta liian taloustieteiljä tajutakseen voimasta, vallasta ja moraalista politiikassa kaikkia niitä nyansseja, joita näin kovassa ajossa oltaisiin tarvittu. Tai kuten itse kommentoin Kreikan kriisiä Kansan Uutisille vuonna 2015:

" Usein vasemmiston kriisistä puhuttaessa mennään siihen, että vasemmistolta puuttuisi uusia ajatuksia. Viime viikkojen aikana käyty raivokas keskustelu ympäri Eurooppaa osoittaa, että vasemmistolta ei puutu ideoita, Eranti sanoo. Päinvastoin. Vasemmistolla oli selkeä idea siitä, mitä haettiin, ja valtavirran taloustieteen puitteissa argumentoitu poliittinen suunnitelma. Osalle suunnitelmasta vasemmisto sai jopa IMF:n hyväksynnän Sillä ei vain ollut mitään merkitystä, koska vasemmistolla ei ollut tarpeeksi voimaa."

Toki Varoufakis ja koko Syriza joutuivat niin kusiseen paikkaan kuin poliittisella puolueella ylipäätään on mahdollista joutua, ja äärimmäisen suuri määrä energiaa kuluu ihan pankkien pitämiseen auki ja likviditeetin hankkimiseen. Lopulta peli ratkeaa nahkatakkijumalalle nololla tavalla, kotipesä pettää. Syriza vaihtaa positioita, suostuu kolmanteen bailout-lainaan ja vuosikymmenten austerityyn. Varoufakis eroaa ja rupeaa fiilistelemään Sandersin kanssa poliittisa liikkeitä ympäri Eurooppaa. Palkkioksi täydestä antautumisesta Tsipraksen Syriza saa lainojen maksuajan siirron kymmenellä vuodella – Kreikan velan kannalta mitätöntä, mutta Tsipraksen poliittisen uran kannalta keskeistä.

Ja koko ajan pitäisi kysyä, mikä on symbolista ja mikä materiaalista. Varoufakis väittää, että häntä kiinnostaa ainoastaan Kreikan velkojen leikkamainen, mutta kuitenkin kerta toisensa jälkeen sortuu symboleilla herkutteluun ja innostuu Kreikan kevään demokratian hengestä ja kansojen suvereeniuden vaatimuksesta. Varoufakiksen silmä näkee sisäänpäin, mutta vain omaan peilikuvaan asti. Todellinen reflektio jää ohueksi, hän ei tunnista virheitään eikä selvästikään ole täysin itselleenkään rehellinen kaikista motiiveistaan.

Kirja ansaitsisi lukupiirin tai vielä pidemmän tekstin, koska tuntuu, että näissä kysymyksissä on jotain tärkeää vasemmiston tulevaisuuden kannalta.