Books of 2017 / Vuoden 2017 kirjat
(Mini-reviews in English are at the end of the post, so start from the end if that’s your thing)
Vuonna 2017 luin 29 kirjaa, jotka eivät olleet suoraan töitä varten. Näin erityistä vaivaa lukeakseni naisten kirjoittamia kirjoja, joten päädyin 15–14 -tilanteeseen, miesten hyväksi. Vielä on hommia edessä, selvästikin. Naisten kirjoittamien kirjojen lukeminen näkyi lähinnä lasten, raskauden ja näihin liittyvien toiveiden ja pelkojen merkittävästi vahvempana käsittelynä kuin aikaisempien vuosien kirjasadossa.
Lähes jokainen näistä teksteistä on kirjoitettu ns. yhdeltä istumalta, liikoja editoimatta — jotta jotain jäisi käteen myös myöhemmälle ajalle. Ne eivät siis pääasiassa ole punnittuja, loppuunasti hiottuja arvioita tai esseitä, vaan enemmän tällaisia minirääpelmiä.
Huomaan, että minusta on tullut niitä ihmisiä, jotka pitävät dokumenttielokuvista ja lukevat lähinnä non-fictionia. Se on oikein hyvä. Tähän ajaa myös holtiton Audiblen äänikirjojen käyttö: romaanien kuuntelu tuntuu vähän väärältä. Audiblen kuuntelun toinen sivuvaikutus on, että tulee kuunnelleeksi paljon amerikkaista kirjallisuutta. Puolensa siinäkin.
Angela Nagle: Kill all Normies. Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and the alt-right
Tosi tärkeä kirja, ansaitsee oman esseensä. Perkaa, no, kulttuurisotia netissä, välillä hyvinkin sivistyneellä otteella, välillä sillä tavalla että jokainen netissä roikkunut tietää mistä on kyse. Vähemmän varsinaista reportaasia kuin kulttuuriesseistiikkaa.
Tärkein pointti: edistyksellinen vasemmisto on käyttänyt transgressiota taktiikkanaan raivatakseen tilaa erilaisille elämille, naisille, hlbtqijne-ihmisille, työväenluokalle. Tilanen on kuitenkin kääntynyt, sillä meidän positiomme on aina lopulta moraalinen positio, me haluamme ylläpitää jotain normeja, tasa-arvioa, mitä ikinä. Trollaavalla natsi-oikeistolal ei ole mitään halua säilyttää mitään tai rakentaa mitään, joten heillä on aina enemmän kykyä rikkoa tabuja, heilata menenään, provosoida kovempaa. Pitäisikö meidän siis syleillä moralismiamme?
Nagle ei vie analyysiään tähän asti, mutta käytännössä tämä kuvattu käännös on mahdollista ainoastaan koska me voitimme edellisen kulttuurisodan, kovaa ja selittelemättä. Kaikki yhteiskunnassa on kuitenkin rihmastoa, joten mikään voitto ei koskaan ole totaalista. Voittaminen on levittäytynyt epätasaisesti pitkin yhteiskuntaa, joten vaikka olemmekin raivanneet elintapojen kirjolle absoluuttisesti paljon tilaa, ei sellaista hetkeä tule käytännössä koskaan, jossa voisimme yhteisesti todeta, että taistelu on loppunut, että missään ei pidä enää edistää vaan kaikkialla voidaan ylläpitää. Yhteiskunnat eivät toimi niin.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät
Dame Agatha kyllä osaa, huh huh että osaakin. Ihanaa lomalukemista, soljuu silmistä, murhaajan tietää muttei tiedäkään mutta tietää väärin, mutta ei tiedäkään, mutta tietää sittenkin. Kartanoidylli/helvetti pärisee. Sivulla 110 neiti Marple astuu junaan ja hurauttaa paikalle. 5/7 lukisin ensi lomalla uudestaan.
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Tästä kyllä huomaa, että kritiikit on kirjoitettu niiden parhaiden novellien pohjalta. Ne nimittäin ovat erinomaisia! Niin hyviä, ettei paremmasta väliä. Ennen kaikkea se salaattinovelli. Salmenniemi hallitsee instrumenttinsa. Huonoimmat novellit taas… jotenkin. Koko kirja tuntuu sisäpiirivitsiltä johon ei pääse mukaan. Tämä tunne ei valitettavasti väisty tai helpotu edes silloin kun tajuaa vitsin, tai luulee olevansa osa sitä sisäpiiriä. Meta-ahdistunut kolmen pennin Alain Robbe-Grillet oulipoi tietään läpi suomalaisen kulttuurikentän. Mä jotenkin ajattelin että tää olis mun juttu, mutta ei se jotenkin sitten ollutkaan.
Markus Leikola: Uuden Maailman Katu
Tässä taas tuksutetaan höyrykoneena lennättimenä kuurakettina kokeellisena psykologiana halki 1900-luvun ja selitellään sodat, rakkaudet, hylkäykset, kaipaukset ja kaikki se yhteen pakettiin. Mä jotenkin ajattelin että tää olis mun juttu, mutta ei se jotenkin sitten ollutkaan. Pontus kutsui pappakirjallisuudeksi ja kai niinkin voi sanoa. Saatana (tai professori Woland) huseeraa siellä täällä, kuiskuttelee, tarjoaa tiedonmurun, pr-toimintaa keksitään, kuumatkailusta unelmoidaan, JFK panee Lolitaa, Stalin rakastaa elokuvia… Se on täällä kaikki. 938 sivua on pitkä matka tarpoa, siihen mahtuu parempia jaksoja ja aika paljon myös niitä toisia.
Mitä Leikola sanoo 1900-luvusta? Että se oli Miesten Hommaa. Kirjan 938 sivun kestosta naisia ylipäätään kuvataan ehkä sadalla sivulla ja he puhuvat ehkä neljälläkymmennellä (en tarkastanut). Kaikki vaimoina tai tyttöystävinä tai satunnaisina ihastuksen kohteina, käytännössä toimijina toimivista kymmenistä hahmoista ehkä kaksi on naisia. Vaikka tälle on sekä temaattinen perustelu, että tietty historiallinen resonanssi, on kirjasta vaikea nauttia kun tällaisen on kerran päästänyt häiritsemään itseään. On myös niin, että on paljon naisten tarinoita jotka Leikola tietoisesti päättää jättää kertomatta. Kirjassa piipahdetaan (täysin turhaan) Pariisissa dokaamassa Hemingwayn kanssa mutta kuitataan Trotskin (yksi kirjan tärkeistä hahmoista) suhde Frida Kahlon kanssa sivuhuomautuksella, kirjassa puretaan Enigma-koodeja toisen maailmansodan aikaan mutta tämä koodinpurku käydään puolalaisten matemaatikoiden kautta, eikä brittien Bletchley Parkin yksikön. Kai tähän on historiallisiakin syitä, mutten voi olla ajattelematta, että Leikola vaan ei ole halunnut kertoa naiskoodinmurtajista vaan mielummin jäyhistä puolalaisista sotilaista.
Koska tää on tällaista historiallista romaania, on pohjana käytetty totta kai isoa määrää tietokirjoja. Tämä ei ole huono asia, päin vastoin, mutta on hivenen häiritsevää kun vaikkapa romaani lainaa kuutisen sivua käytännössä suoraan kirjasta jonka itse on lukenut hiljattain (Matthew Brzezinskin erinomainen Red Moon Rising). Vähän olisi saanut kirjailija myös kirjailla.
Kaiken tämän valituksen ja välillä myönnettäköön melko tuskallisen kahlauksen jälkeen viimeiset kuutisenkymmentä sivua toimivat taas erinomaisesti, ja olisin lukenut niitä lisääkin. Paradoksaalisesti romaani ei siis ehkä sittenkään ollut tarpeeksi pitkä…
Anna Lowenhaupt Tsing: The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins
Voiko “akateeminen” kirja kertoa kaikesta? Voiko kertoa ekologiasta, taloudesta, elämästä kapitalismin jälkeen, sienistä, puista metsänhoidosta, aasialais-amerikkalaisesta identiteetistä, japanilaisesta tapakulttuurista, yliopistomaailman käytännöistä, muurahaisista, monilajisuudesta, geologiasta, antroposeenista… No, Tsing ainakin yrittää. Kirjassa metsästetään Matsutake-sieniä (männyntuoksuvalmuska suomeksi) ympäri maailmaa, annetaan niitä lahjaksi, seurataan mäntyjen leviämistä siellä täällä.. Antropologiaa tämä kai on ja kenttämuistiinpanoihin perustuu. En tiedä mitä ajatella. Kokonaisuus on varmaan juuri sellainen kuin tekijä tarkoittikin — siis onnistunut — ja tavallaan erinoimaisen luettava, mutta tavallaan tulee mieleen Wonderboys-elokuvan kirjailija, joka ei voinut kirjoittaa romaaniaan loppuun, sillä siinä esiintyvien hevosten hammastakartat olivat puuttellisia… Mutta toisaalta, jos haluaa meditoida kapitalismia, rauniota ja maailman tilaa romahduksen jälkeen, tai jos ylipäätään alun asiasant soittelevat kelloja, niin ei kai tätä parempaa paikkaa sille ole. Ei tästä kirjasta mitään tarvitse uskoa, että se olisi mielenkiintoista. Moitimme että vuorten pinnanmuotojen historiaa ja maun fysiologiaa ei käsitelty tarpeeksi. Olen kuitenkin tyytyväinen että luin, kiitos Ilja.
Peter Frase: Four Futures. Life After Capitalism
Myös tämän kirjan äärellä voi meditoida elämää kapitalismin raunioilla. Frase aloittaa ristiintaulukoimalla mahdolliset tulevaisuudet kapitalismin jälkeen: joko on runsautta tai niukkuutta (käytännössä ilmastonmuutoksen ratkaisujen seurauksena), ja joko on autoritäärinen tai egalitaarinen yhteiskunta. Näistä seuraa neljä mahdollista tulevaisuutta. Itse tekstissä Frase sitten osoittaa, että kyllä me ihmiset onnistumme rakentamaan hierarkioita ja ongelmia myös egalitaarisen runsauden määrittämässä tulevaisuudessa. Jostain syystä esimerkkeinä käytetään scifi-elokuvien tulevaisuuskuvia.
Jotenkin lukiessa kirja pärisi kovaa, mutta nyt neljä kuukautta (tjsp) myöhemmin huomaan, etten sitten kuitenkaan muista siitä käytännössä mitään muuta kuin tuon perus nelikon, jos sitäkään oikein. Läpyskä eli oikein luettava, kannattaa imuroida jos tällainen ajattelu tai täysautomatisoidun luksusqueeravaruuskommunismin mahdollisuudet kiinnostavat.
Evgeny Morozov: To Save Everything Click Here. The Folly of Technological Solutionism.
(Arviot karkaavat käsistä, niinpä käytän tähän maksimissaan läppärin jäljellä olevat 7% akkua. Se myös helpottaa kiusausta kurkkia kirjaa uudestaan, sillä lukeminen tapahtui noin puoli vuotta sitten.)
Morozov on skarpeimpia ja lukeneimpia teknologiakriitikkoja. Hän on teknologisen edistyksen kontrariaani: kirjoittaa paradimgan sisältä siinä mielessä, että kannattaa periaatteessa esitettyjä tavoitteita JA teknologian käyttöä näihin tavoitteisiin pyrkimiseksi, mutta ei mitenkään usko, että tämä onnistuisi nykyiselle talous- ja valtajärjestelmän kokonaisuudella. Morozov ei siis ole konservatiivi, vaikka onkin edistyskriittinen.
Tämän kirjan perusteesi on, että “internetin” ajatteleminen löysänä metaforana (sopii myös kyllä “teknologiaan” tai vaikka “dataan” yhtä hyvin) johtaa kahdenlaiseen harhakäsitykseen maailman toiminnasta. Toinen on teknologinen solutionismi (olkoot vaikka ratkaisu-uskovaisuus suomeksi) ja toinen on internet-sentrismi. Nämä yhdistyvät Piilaakson naiivin utopistisessa maailmanmuutospuheessa, jossa monopoliasemaan hankkiutuvat internetpalvelut saarnaavat oikeasti tavoittelevansa kaikille tarjolla olevaa onnelaa.
Teknologinen ratkaisu-uskovaisuus on sitä teknokraatinen naivia “pöhinää” jossa kieltäydytään näkemästä yhteiskunnallisia ristiriitoja konfliktien taustalla, vaan uskotaan, että mikäli tarpeeksi hyvä (teknologinen) ratkaisu löytyy, se kyllä saa taakseen kannatusta ja ylittää kaikki ristiriidat. Näinhän suinkaan oikeasti useinkaan ei ole, vaan joko raa’at intressi- tai arvoristiriidat usein synnyttävät konfliktit. Tämän takia myöskään lisääntyvä “datan käyttö” hallinnassa tai bisneksessä tai missä ikinä ei varsinaisesti auta, sillä konfliktit eivät aina poistu sillä että tilanne tunnetaan paremmin. Tavallaan siis ihan perus naivin liberalismin kritiikki kirjoitettuna internet-pöhinän läpi.
Internet-sentrismi taas on Morozoville uuden ajan uskonto: Internet Muuttaa Kaiken (olen itsekin näyttänyt pp-slaideja joissa on lukenut suunnilleen nämä nimeomaiset sanat), joten Kaikki On Nyt Toisin. Tämän seurauksena Internetiä Ei Saa Säädellä Ollenkaan, koska tällainen säätely aina estää jumalallista Internetiä Muuttamasta Kaiken. Morozov osoittaa, että usein olisi ihan kannattavaa jotenkin säädellä tai rajoittaa informaation vapaata liikkuvuutta yhteisen hyvän nimissä. Osa näistä esimerkeistä on parempia, osa huonompia — mutta on totta, että kyllä vaikkapa poliitikot eduskunnassa aina jostain löytävät jonkun huoneen, jossa kameroita ei ole. Sen takia on vaikea ajatella, että esimerkiksi livenä striimattavat valiokunnat juuri oikeasti muuttaisivat mitään. Vallankäyttö usein pakenee valokeilaa.
Morozov kirjoittaa pisteliäästi ja julmasti, usein osuvasti, aina historiallisesti äärimmäisen sivistyneesti. Kuitenkin, näin muutaman kuukauden jälkeen ja koneen akun sykkiessä alaspäin on pakko todeta, että ehkä käteen ei jäänyt niin paljon kuin lukiessa paikoin tuntui. Joo, teknologiaihmiset eivät usein tajuu politiikkaa, mutta ehkä se ei ainakaan mun henkilökohtaisesta nörttiyttä ja politiikkaa yhdistelevästä positiostani tuntunut niinkään vallankumoukselliselta sanomalta. Ihan hyvää luettavaa kyllä, ehkä varsinkin jos internetin kool-aid-kippo (voisiko ruveta käyttämään vaikka mehukattia näin lokalisoituna versiona?) on huulia joskus koskettanut.
Jäljellä 2%, aika nukkua.
Norman Ohler: Blitzed. Drugs in the Nazi Germany.
Arkistoni väittävät, että kesällä jäi tästä kuumottavasta, nopeasta ja pärisevästä kirjasta arvio kirjoittamatta. Korjattakoon tilanne heti!
Ohler — perus berliinifiguuri, DJ ja kirjailija ja jotain — käy läpi natsien ja huumeiden yllättävän syvät yhteydet. Tälle nenässä tehdylle liitolle on selkeä taloudellisen rakenteen tason selitys: Saksassa on aina ollut vahva kemianteollisuus. Niinpä monet nykyiset “huumeet” onkin keitelty kasaan jossain päin Saksaa, hyvinkin lääkinnällisiin tarkoituksiin.
Itse kirja on äärimmäisen viihdyttävä, ja varsinaiselta sisällöltään vähän sellainen, että uskoo ken lystää. Tai siis faktat on perusteltu vakuuttavasti, mutta tulkinnat selittävät välillä kaikki natsiasiat pelkillä mömmöillä, mikä on ehkä pikemminkin mässyä kuin uskottavaa.
Pervitiini:
Piriähän natsit siis kiskoivat huomattavia määriä. Ohler väittää, että koko Blitzkrieg, hyökkäys panssareilla Ranskaan salamannopeasti vuorten yli, oli mahdollista ainoastaan koska tankkikuskit eivät nukkuneet ollenkaan. Heitä ei pitänyt hereillä ainoastaan korkea aate ja järkkymätön maanpuolustustahto. Samoin Rommelin nopeasti liikkuva ja arvaamaton strategia pannaan hänen ekstensiivisen huumeidenkäyttönsä ansioksi.
Ohler osoittaa tuotantomäärillä ja kirjoilla, että, no, tuotanto oli suurta ja Wehrmacht hiisasi käytti sen kaiken. Tämä samaan aikaan kun natsit virallisesti tuomitsivat kaiken huumeidenkäytön ankarasti.
Kirjassa eräs Luftwaffen lentäjä muistelee, että koneessa oli tabletteja, joissa luki ainoastaan “väsymykseen”. Pilottia väsytti tosi tosi paljon erään pommituslennon jälkeen, joten hän popsi tabletteja kolme — mikä johtikin välittömään kommunikointiin koko maailmaankaikkeuden kanssa. Jotenkin kone pääsi alas maahan lopulta.
Pervitinhän oli sitten hitti myös täällä koskiveneen keskituhdolla, siellä isoisä rintamalla rouskutteli väsymyksenestotabuja. Ja meininki sodan jälkeen sen mukainen.
Kokeelliset eläinhormonit:
Hitler oli sitten aivan oma keissinsä. Hänen vointinsa oli todella pitkän aikaa erittäin huono, vatsaongelmien ja sen sellaisen takia. Hitlerillä oli henkilääkäri, joka oli käytännössä aivan ihmeellinen puoskari. Führeriä hoidettiin ennakoivasti isolla määrällä erilaisia ruiskeita, joita hänen lääkärinsä käytännössä itse keitteli sianrakoista ja muista eläimenosista. Ohler osoittaa tavallaan aivan uskottavasti, että herkkään johtajaan siis pumpattiin artesaanihormoneita — täysin testaamattomia, potentiaalisesti myrkyllisiä, joka tapauksessa käsittämättömiä — varsinkin sodan loppuajan melkoisia määriä.
Kokaiini:
Uusi suosikkilainaukseni on ehdottomasti “This Cocaine is Wonderful” — kuten Adolf Hitlerin kerrotaan sanoneen hänen toisen henkilääkärinsä määrättyä hänelle kunnon tujauksen.
Heroiini:
…samaan aikaan kun toinen henkilääkäri, ilmeisesti tästä tietämättä, piikitti Führeriin heroiinia. Hitler siis pudotteli speedballeja. Make of that what you will.
Superhuume D-IX:
Tavallaan traagisin tarina liittyy kuitenkin sodan aivan loppuvaiheisiin, jolloin oli jo melko selvää, että natsit eivät varsinaisesti tule voittamaan sotaa. Samaan aikaan kun Werner von Braun kasaili omaa superasettaan, jonka varaan myöhemmin mm. perustettiin avaruusmatkailu, tehtiin myös farmakologian puolella kehitystyötä.
Suunnitelma oli vedenpitävä: valmistetaan käytännössä kamikaze-henkisiä pikkusukellusveneitä, pulttaamalla pienen pieni ohjaamo suunnattomaan torpedoon. (Veneiden nimet olivat Neger ja Biber.) Kehitetään superhuume joka mahdollistaa jatkuvan keskeytyksettömän operoinnin veden alla ja antaa yli-inhimilliset voimat (testaaminen hoidettiin keskistysleireillä), ja lähetetään nuoria, alaikäisiä vapaahtoisia (tässä vaiheessa sotatoimia kaikki ns. peruskelvot potentiaaliset sotilaat oli toki jo käytetty) ajamaan nämä sukellusveneensä päin liittoutuneiden keskeisiä kuljetusaluksia.
…todellisuudessa sitten eräs tähän projektiin joutunut kuvailee helvetillistä kokemusta, jossa evääksi annetut pillerit koostuivat käytännössä tasa-annoksista oksikodonia (vahva opiaatti), kokaiinia ja metamfetamiinia. Keskitysleiritesteissä tämän avulla onnistuivat 90 kilometrin päivämarssit täyspakkauksen kanssa. Sukellusveneessä todelisuus oli enemmänkin kolmen päivän uneton omassa oksennuksessa piehtarointi uskomattoman paranoian, harhojen ja sekaannuksen vallassa, täydellinen eksyminen merellä isoon torpedoon sidottuna, pintaan nousu ja välitön antautuminen. Onneksi jäi henkiin, piruparka.
Lapset, älkää käyttäkö natsien kokeellisia taisteluhuumeita.
China Mieville: October. The Story of the Russian Revolution
1) Mieville — aatteen mies — kertoo Venäjän vallankumouksen tarinan tarinana, outoine sattumuksineen ja faktoineen. Milloin vasta-vasta-vastavallankumoukselliset kuskaavat keksejä ja juustoa paikasta toiseen, milloin Lenin ostaa peruukkia, milloin Kerenski laulaa oppera-aarioita pitääkseen hermonsa kurissa.
2) Venäjän vallankumouksen tarina on samaan aikaan vahvasti eurooppalainen ja vahvasti venäläinen. Ensimmäinen maailmansota kytee, erilaiset alusmaat (mm. Suomi) kapinoivat, Lenin odottaa kärsimättömänä Sveitsissä, että koska päästäisiin asiaan. Venäjällä lakkoillaan, tsaari vajoaa syvemmälle sielunsa syövereihin, sota on epäsuosittu. Pietarin palatseissa perustetaan komitea toisensa jälkeeni — välillä perustetaan komiteoita perustamaan komiteoita!
3) Tarina on sikäli venäläinen, että sitä on vaikea seurata äänikirjana: paljon nimiä, paljon komiteoita, monet niistä merkityksellisiä vain yhden, kirkkaan hetken. Paperilta olisi helpompaa.
4) Lokakuun vallankumous, tai oikeastaan kaikki vuoden 1917 vallankumoukset, olivat äärimmäisen byrokraattisia tapahtumia. Sotataktisten manööverien sijaan koko ajan keskiössä (ainakin Mievillen kerronnassa) ovat aivan erilaiset manööverit: pääkirjoitukset, äänestykset, faktioiden väliset loikkaukset, tavat joilla saadaan oma ehdotus läpi vaikka vähän vähemmistökannatuksella, pamflettien sensurointi, kunniakkaat puheet…
5) Bolshevikit pitävät tilannetta hallussaan jo melko varhaisessa vaiheessa, mutta kieltäytyvät tekemästä vallankumousta, sillä teoria sanoo, että kommunismi voi syntyä vain täysinkehittyneen kapitalismin kautta, porvariston kautta. Venäjällä porvaristo on heikko, maa skippaa yhden välivaiheen historiassa. Lopulta Lenin taipuu välittömän bolshevikkien vallanoton kannalle vasta kun kuvittelee, että myös Saksassa ja muualla euroopassa ollaan valmiita, että koko eurooppa siirtyyy sosialismin tielle. Ei mennyt niinkuin Strömsössä tämä homma sitten. Ironisesti Marx varmaankin oli oikeassa, niin reaktiivinen ja konservatiivinen proletariaatin diktatuurista lopulta tuli.
6) Slogan “kaikki valta neuvostoille” on ihanan ironian läpitunkema: kun sitä käytetään, suurimman osan ajasta oikea ongelma on, että neuvostot eivät halua kaikkea valtaa, vaan neuvotella asioista väliaikaisen Kerenskin hallituksen kanssa. Bolshevikitkin suostuvat välittömään vallankumoukseen vasta päädyttyään riittävään enemmistöön neuvostoissa.
7) Vielä vallankumouksen aikana kaikenlaiset kumoukselliset tuulet puhaltavat myös bolshevikkien sisällä. Monet Venäjän alusmaat hakivat itsenäisyyttä emämaasta, ja tämä Leninille sinänsä sopi hyvin — tuleva vallankumous leviäisi kyllä joka paikkaan. Suomen itsenäistyminen pitää nähdä osana Venäjän vuotta 1917, ehkä vahvemmin kuin mitä tämä koko #suomi100-humu on mahdollistanut. Sinänsä Suomi ja suomalaiset sosialistit näyttelivät ihan merkittävääkin roolia koko kahinassa — silloin Pietari oli Venäjän sydän, ja matka Helsingistä tai Viipurista Pietariin lyhyt jopa sadan vuoden takaisilla standardeilla. Ei Lenin mukavan ilmaston takia Helsingissä hengaillut.
8) Samaan Venäjän musliminaisten yleiskokous vaati huivien vapaaehtoistamista ja moniavioisuuden symbolista kieltämistä. Muslimit, juutalaiset ja monet muut vainotut ryhmät olivat mukana ainakin osassa vallankumouksellista puuhastelua. Tilanne muuttui heidän kannaltaan ikäväksi vasta myöhemmin.
9) Vallankumousta arvioitaessa pitää muistaa, mitkä olivat vaihtoehdot. Tsaarin järjestelmä ei voinut kestää, sota ja nälänhätä olivat liikaa. Toisaalta, kuten Mieville raportoi Trotskin kirjoittaneen, ilman vallankumousta venäjän kieli olisi antanut meille sanan kuvamaan fasismin käsitettä — yksinvaltaisen diktaattorin nousua puuhaavia vastavallankumouksellisia liikkeitä oli käynnissä useita. Jos Bolshevikit olisivat hävinneet sisällissodan, ei seurauksena olisi ollut varsinaisesti mikään liberaalidemokratia, ainakaan lyhyellä aikavälillä.
10) Mievillen teesi on, että ei ollut tähtiin kirjoitettu, että Lokakuun vallankumouksesta seuraa yksipuoluejärjestelmä joka johtaa Stalinin hirmutekoihin, vaikka niin lopulta kävikin. Mieivlle arvioi, että muitakin vaihtoehtoja oli olemassa, sekä sellaisia, jossa bolshevikkien lisäksi mukana olisivat olleet ne puolentusinaa muuta sosialistista organisaatiota, että sellaisia joissa bolshevikit itse olisivat kehittyneet eri suuntaan. Mievillen narratiivissa Stalin ei ollut keskeinen hahmo varsinaisissa vallankumouksissa, vaan nousi vasta niiden jälkeen käydyssä sisällissodassa.
Elena Ferrante: My Brilliant Friend
Luin Italiassa, vaikka kaipa rikas turisti-Venetsia 2010-luvun lopulla on vähintäänkin yhtä kaukana köyhästä Napolista 1950-luvulla kuin Suomi tai mikä tahansa paikka.
Ferrante kertoo Elena-nimisen tytön lapsuudseta ja nuoruudesta machossa, väkivaltaisessa ja rutiköyhässä kaupungissa, jossa rantaan ei mennä, ihmisiä ei tunneta oman kaupunginosan ulkopuolelta, jossa ajatus siitä, että peruskoulun jälkeenkin on kouluja joita voi ehkä käydä, on mahdoton ja outo.
Älykäs Elena pyristelee ja kasvaa, oikeastaan aika alkusivuilta lähtien, kohti kirjailijuutta: hänen elämänsä täyttyy merkityksellä vain kun se peilautuu tai täyttyy intensiivisen, kauniin, älykkään Lila-ystävän kautta. Elena itse elää siten kuten kirjailijan täytyy, tavallaan koko ajan yhden askeleen itsensä takana.
Ei nyt mitään maailmaa räjäyttävää, mutta erittäin hyvin etenevää bildungsromania kaikin tavoin. Toimii.
MUTTA. Kirjassa on muutama lyhyt kaikin puolin täydellinen kappale. Muutamassa kohdassa — tärkeissä taitteissa, lukujen lopuissa — Ferrante vetää nopean viillon, joka paitsi uudellenkontekstualisoi aiemmin luettua, myös paaluttaa koko romaanin suhdetta ympäröivään maailmaan.
Ensimmäisessä näistä aiemmin on pedattu Lilan kiinnostusta “edeltävään” — mutta silloin se on liittynyt lapsen kiinnostukseen siihen mikä oli ennen häntä, tavallaan abstraktiin pyristelyyn irti pelkässä nyt-hetkessä elämisestä. Sitten kymmeniä sivuja myöhemmin sama Lila on kiinnostunut “edelvästä”, joka yhtäkkiä tarkoittaakin (sekä lukijalle että tytöille) fasismia, toista maailmansotaa, Italian lähihistoriaa, Camorraa, kuninkaita ja kommunisteja. Kaikkea sitä mikä on omaa pientä köyhyyden tuhinaa isompaa. Tämän yksittäisen pisteen jälkeen mikään ei tavallaan ole samoin, eikä mikään mikä oli aikaisemmin ole sitä mitä se luettaessa oli. Se on se hetki lapsen kehityksessä, jolloin kaikki nytkähtää maailmassa rikki eikä palaa enää koskaan ehjäksi, mutta muuttuu samalla täydemmäksi, rikkaammaksi, raskaammaksi.
Toista samanlaista nerouden kohtaa ei voi kertoa, se veisi tehon pois. Mutta lukeneet kyllä tietävät.
Hyvin luettava ja paikoin erinomainen, siis.
Mike Smith: Targeted: How Technology is changing advertising and and the Way Companies Reach Consumers
Jos kirjoittaa teknologian yhteiskunnallisista vaikutuksista on vähän niinkuin velvollisuus koettaa pysyä kehityksen harjalla — ettei käy sellaisia mokia kuin Wahlroosille perustuslaista kirjoittaessa. Näissä teknologia ja yhteiskunta -piireissä soheltaa kaikenkenlaisia vikkeliä janareita, joiden ymmärrys teknolgioista on vähintäänkin puutteellinen. (Toki myös teknologiajanareita jotka eivät sitten ymmärrä yhteiskunnasta usein juurikaan.)
No, tässä hengessä kuuntelin kirjan kohdennetusta verkkomarkkinoinnista, jota en nyt suorastaan suosittele laisinkaan. Kertoo ylidetaljoidun, alianalysoidun kuvauksen verkon reaaliaikaisten mainospörssien synnystä sekä teknologioina että liiketoimintamalleina, jonkin verran itse kohdennuksesta…. Kirjalla on vähän se ongelma, että niille joita se kiinnostaa, monet tarinat ovat tuttuja, kun taas ihmisille ulkokehällä ollaan liian perusteellisia.
Joka tapauksessa kohdennettu verkkomarkkinointi on tosi jännä juttu myös yhteiskunnallisesti ja kai tästäkin kirjasta jotain siitä opin, mutta en enää parin kuukauden jälkeen (olen arvioiden kanssa myöhässä) laisinkaan muista, että mitä opin.
Mainosmiehen kirjoittama, on onnessaan että on nyt “ihan oikea kirjailija”. Onnea vaan, Mike.
Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Koko Hubaran esikoiskokoelma alkaa erittäin tiukalla tykityksellä. Miltä tuntuu, kun ei koskaan näe missään ketään itsensä kaltaista? Miltä tuntuu kun ei ole edustettuna missään, puhumattakaan siitä että näkyisi positiivisessa sävyssä? Mitä tämä tekee ihmisen käsitykselle itsestään, mahdollisuuksistaan, maailmastaan?
Siitä Hubara menee eteenpäin — entäs sitten kun lopulta löytää itsensä jostain, räppivideolta heiluttamasta persettään? Miltä tuntuu kun ainoat positiiviset kuvat itsensä kaltaisista (tai sellaisiksi koetuista) ihmisistä ovat keikisteleviä, baunssaavia, esineellistettyjä beibejä? No, vaikealta. Silloin on pakko ottaa toimijan mallia niiltä videoilta, mutta samaan aikaan koko ajan potea vähän huonoa omaatuntoa feministinä.
Tällaisten ristiriitojen kanssa Hubara pelaa (ja elää): olla suomalainen mutta Ruskea, feministi mutta saada positiivinen naiskuva räppivideoista, juutalainen mutta arabi. Suomessa Toinen, mutta ei kuitenkaan Musta. Teoriasta voimaantuva mutta ylihyökyvän kokemuksen vallassa elävä.
Hubaran kielen lukeminen on jännittävää: tavallaan, tietystä perspektiivistä, sitä voisi moittia liian puhekieliseksi. Tavallaan kuitenkin kieli on oikeastaan mulle melkein samastuttavin elementti: teksti vilisee anglismeja ja rullaa mukavan pääkaupunkilaisella rytmillä. Kieleen liittyy myös poliittinen pointti, Hubara argumentoi että suomen kieltä saa mankeloida kuten tahtoo, ja jos siihen haluaa lisätä isoilla kirjaimilla kirjoitettavia käsitteitä, niin antaa palaa vaan. Tämä on sukua blattesvenska-keloille (että myös maahanmuuttajien tuottama kieli on arvokasta sinänsä ja osa kunkin kielen luontaista evoluutiota), mutta kuitenkin tietoisemmin poliittista, sillä Hubara on suomea äidinkielenään puhuva ammattitoimittaja.
Kieltä käytetään myös jännittävänä tehokeinona. Heprean (ja ehkä myös arabian?) kielisiä ilmauksia ei käännetä tai selitetä. Tämän on aluksi ns. sairaan ärsyttävää, kunnes lukija ymmärtää, että se on tarkoituksellista. Tässä Hubara (hyvin pienellä tavalla toki) tuottaa näitä kieliä ymmärtämättömälle sen kokemuksen, jonka “teoriaa” hän teoksessa rakentaa: toiseutetuksi tulemisen, vieraannutuksen, sen, että lukee kirjaa, jota ei ole suunnattu minulle, ainakaan kokonaan.
Teorian ja käytännön yhteiselämä, ajatuksen ja kokemuksen tanssi onkin yksi Ruskeiden Tyttöjen pääteemoja. Teoria on vapauttavaa, se kirkastaa ajattelua, mutta ei voi koskaan kokonaan selittää pois kokemusta. Kokemus on aina tavalla tai toisella ensisijainen, ristiriitainen, raaka. Kokoelman alkupuolen sanoma on selvä: suomalaisessa yhteiskunnassa Ruskeana Tyttönä on vaikea kasvaa, sillä missään ei ole positiivisia esimerkkejä siitä, mitä on olla Ruskea Tyttö. Tätä pointtia voi toki kiistää teoreettisesti, mutta jos sen tekee itse vaikkapa valkoisena miehenä, ei pidä yllättyä, ettei teoretisointia oikein oteta vastaan. Minulla ei ole mitään keinoa tietää, miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa yksikään positiivinen mediakuva ei ole minun kaltaisestani ihmisestä, joten minun ei kannata lähteä viisastelemaan, miltä se tuntuu. Tai voin toki lukea tällaisia kirjoja. Omasta kokemuksesta yleisiksi säännöiksi kulkee toki aina aika vaikea polku, eikä Hubara tunnu ihan aina osuvan maaliinsa.
Kokoelma alkaa erinomaisesti, ensimmäiset kaksi tekstiä kannattaisi kaikkien lukea — nimenomaan tietyn kokemuksen kuvauksena ja sen yhteiskunnallisena analyysina. Sen jälkeen erityisesti hiphop-kulttuurin vaikeilua ja Jemeniä käsittelevät tekstit olivat oikein hyviä. Jännittävää on myös, mikä kokoelmasta puuttuu. Hubaran varmaankin julkisin kulttuurikohu koski hänen Oneironia ja kulttuurista appropriaatiota käsitelleitä blogitekstejään. Näitä ei ole otettu mukaan Ruskeisiin Tyttöihin, vaikka monella muulla tekstillä onkin juurensa Hubaran blogissa. Syitä voi vain arvailla. Kokoelma on ns. helpommin nieltävää näin, se käy vähemmän omien liittolaistensa kimppuun. Lisäksi mun mielestä appropriaatioesseiden argumentaatio meni vähän liian lennokkaaksi, joten voi olla että ne olisi pitänyt kastroida tähän kirjaan — joka taas olisi varmaan tuntunut luovuttamiselta tai joltain. Mene ja tiedä.
Viimeaikaisista kirjoita tämä keskustelee mun päässäni eniten Ta-Nehisi Coatesin Between the World and Men kanssa, jonka Hubara myös shoutouttaa loppupuolen esseessä. Sama paatos, sama kokemuksen ensijaisuus ja vuorovaikutus teorian kanssa, sama vaikea suhde maailmaan. Jopa sama pakopaikka: Coates ja Hubara ovat varmaan suunnilleen samaan aikaan kulkeneet Pariisin katuja ja kokeneet olevansa vapaita itsestään, vapaita olemaan Joku ja ei-kukaan ihan itsenään.
Kokoelma ei noin kirjallisuutena kanna ihan loppuun asti, polku kokemuksesta yleisyyteen ehkä hukkuu henkilökohtaisen aluskasvillisuuteen, tai tekstin fokus heiluu. Viimeinen ehkä kolmannes olisi kaivannut terävöittämistä tai poistoa. Mutta alku on niin tiukkaa että huh huh.
(Vielä lopuksi: tänään on kiertänyt sellainen Nuoren Voiman arvostelu, jossa Hubaraa luetaan hyvin nihkeästi ja suhteutetaan Timo Hännikäisen uusimpaan. Käytännössä siinä arviossa ei anneta oikeasta kuvaa Ruskeiden Tyttöjen sisällöstä eikä ymmärretä tai haluta ymmärtää sen käyttämiä kirjallisia keinoja. Ei Hubara halua nähdä itseään kaikkialla, kunhan näkisi edes jossain. Lisäksi arvioja ei selvästi tunne esimerkiksi Louboutinin nude-mallistosta noussutta keskustelua laisinkaan. En siis suosittele arviota lukemaan. On hyvin kuvaavaa, että arviossa ei käsitellä Hubaran kohtaamaa rakenteellista rasismia ja ulossulkemista laisinkaan — vaikka Ruskeat Tytöt kertoo siitä — mutta kuitenkin voivotellaan, ettei Hännikäiselle ei makseta enempää apurahoja (edit: tää voivottelu olikin vähän mutkikkaampaa, siinä ei ehkä tehdäkään niin?) Ja muutenkin otetaan sympaattisempi asennoituminen Hännikäisen kohtaamaan boikotointia jne kohtaan kuin Hubaran kohtaamaa rasismia kohtaan. Hännikäisen oman Facebook-toiminnan tietäen tämä tuntuu valitettavasti ensisijaisesti poliittiselta valinnalta ja vasta toissijaisesti esteettiseltä.)
Tom Wainwright: Narconomics: How to Run a Drug Cartel
The Economist on hieno lehti jonka kanssa en usein ole samaa mieltä, ja jota luen vielä harvemmin. Economistissa on hienoa heidän aukisanottu ja loppuunasti viety ideologisuutensa: mikäli teorian ja ideologian johtopäätökset näyttäisivät siltä, että vaikkapa huumekaupan vapauttaminen tuottaisi eniten toivottuja lopputuloksia, niin sitten he kannattavat huumekaupan vapauttamista.
Wainwright on siis Economistin toimittaja, joka pohtii huumekauppaa taloustieteellisestä näkökulmasta, huumejengejä firmoina, jengisotia koventuvana kilpailuna markkinolla, vankiloita ratkaisuina jengien HR-ongelmiin ja niin edelleen. Äärimmäisen ammattitaitoinen kirja, solahtelee alas kurkusta kuin kylmä Chablis kesällä ja pullollaan hienoja anekdootteja murhan suunnittelusta mustikkapannareiden äärellä erilaisiin vankilakapinoihin ja jengitatuointehin. Välillä taloustieteellinen / firmavetoinen näkökulma todella avaa asioita: ilmeisesti monet Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaa operoivat salakuljettajat ovat siirtyneet ihmissalakuljetukseen, koska katteet ovat korkeammat ja riskit vähän pienemmät.
Kirjan johtopäätöksissä ei sinänsä ole pohjoismaisittain mitään ihmeelistä, pitäisi olla parempia vankiloita joissa vangeilla on mahdollisuus oppia ja kehittyä pois entisestä elämästään, huumeiden käytöstä ei pitäisi rangaista jne. Vain tosiaan viimeinen positio on kovempi: huumeet pitäisi vapauttaa, sillä kaikki olisi turvallisempaa ja valtio pääsisi jaolle koko alan melko mittavasta liikevaihdosta.
Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio
Tämän viikonlopun puheenaiheena on ollut poliisissa melko selkeästi vallalla oleva systemaattinen rasismi. Tämä keskustelu yhdistettynä koko Jari Aarnion tapaukseen saa kysymään, mitä ihmettä poliisilaitoksessa oikein tapahtuu?
Jari Aarnio siis melko vakuuttavan todistelun mukaan ainakin kymmenen vuotta pyöritti merkittävää osaa Helsingin huumekaupasta toimien samalla Helsingin huumepoliisin johtajana. Kirjassa nostetaan myös esiin, että useat hänen alaisistaan ovat toiminnallaan auttaneet Aarnion bisneksiä, ehkä jopa sitten että olisi vaikea uskoa, että he eivät olisi tienneet minkälaisessa pelissä ovat mukana. Samaan aikaan Aarnio on saanut pidettyä useammat esimiehensä lieassa — käytännössä Aarnio sai mellastaa miten tahtoi.
Koko tarina on pyöristyttävä, uskomaton ja syvästi järkyttävä. Koko juttua kuvaa, että Aarnio itse kertoi puolustuksekseen osallistuneensa 80-luvulta asti “eliittinaisten” välittämiseen Itä-Euroopan maihin — siis että Aarnio itse väittää olevansa prostituutioon osallistunut crooked cop, ja tämä on se hänelle positiivisempi vaihtoehto!
Aarnio pelasi mediaa, pelasi asianajajajia, pelasi poliisijohtoa, pyöritti salakuljettajia ja prostituioituja heidän palveluksistaan nauttien… ja samaan aikaan johti Helsingin huumepoliisia. Huh huh.
Tarina on niin posketon, että se olisi ansainnut tulla kerrotuksi ihan oikeassa kirjassa. Passi ja Reinboth ovat tehneet erinomaisen tarkkaa työtä ja myös olleet itse keskeisessä roolissa hankkimassa tietoja ja paljastamassa Aarnion toimintaa. Tarinan olisi voinut kertoa Breaking Badina, Wirenä tai All the President’s Meninä. Sen sijaan se on kerrottu teemoittain etenevässä, lähdeviitteistetyssä muodossa, jossa jokainen esitetty väite viittaa kuulustelupöytäkirjoihin.
Aarnio on hanakka oikeuteen haastaja, joten tämä on varmaankin oikeudellisesti viisas ratkaisu. Lukukokemus on kuitenkin surkea. Kun kirjan päähenkilöt ovat käytännössä kaikki miespoliiseja tai pikkurikollisia, olisi lukija arvostanut merkittävästi, jos keskeisistä toimijoista olisi annettu jonkinlaiset visuaaliset kuvaukset tai kerrottu edes jotain nimen lisäksi, jolla heissä olisi pysynyt perässä. Samoin kontekstin kuvaamisessa on pahoja aukkoja. Aarnio oli ilmeisesti Elisalla töissä jossain vaiheessa, mutta kirja ei oikein kerro tästä mitään, samoin lukijan esimerkiksi oletetaan tietävän mikä on United Broterhood ilman että se laisinkaan avataan. (Suomalainen rikollisjengi, joka syntyi 2010 kolmen rikollisjengin fuusiona. Tällaisiakin juttuja Wainwright käsittelee: kyllähän firmatkin ostavat toisiaan.)
Kirja on siis tehty nopeasti ja varovaisesti, mikä on sääli. Kunnon kustannustoimituksella ja vielä tukulla lisähaastatteluja (tai sitten vaan narratiivisten elementtien lisäämisellä mikäli tiedot ovat olemassa) tämä olisi voinut olla vuosikymmenen tärkein suomalainen kirja. Nyt se on tärkeä, mutta äärimmäisen puuduttava, vaikealukuinen ja uskomattomasta tarinastaan huolimatta — niin, melko tylsä.
Suurimpaan kysymykseen ei tietenkään saada vastausta: oliko Aarnio alusta asti rikollinen, joka hyödynsi asemaansa poliisina, vai oliko Aarnio aluksi poliisi, jolle ruoho lopulta oli vihreämpää amsterdamilaisessa tynnyrissä? Tätä varten joudumme varmaankin odottamaan Aarnion omia muistelmia.
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Mistä käydä kiinni tällaiseen kirjaan? Kasvukertomus, yliopistokuvaus, kummitusjuttu, ekokatastrofin, lajikadon ja elämän merkityksettömyyden meditaatio.
Ensimmäiset 150 sivua rullaavat erittäin hyvin. Heti alku ottaa luulot pois: alkavat kuukautiset sysäävät tapahtumat liikkeelle, eivät minään abstraktina mainintana vaan hyvin lihallisena ja tavallaan ällönä tapahtumana. Seurataan Erikaa, matemaattista ihmelahjakkuutta, tämän kasvua landella koirien, sukulaisten ja kehitysvammaisen pikkusiskon kanssa, yliopistola, älyllistä kasvua, ahdistelua, ahdistusta, sulkeutumista.
Puolessa välissä näkökulma käännetään, mukaan hiippailee Tuovi, sukupuolensa korjannut biologianopiskelija, jonka ahdistumista, sulkeutumista jne ristivalotetaan sitten Erikan kanssa. Koko ajan kintereillä väijyy musta demonikoira, sekä metaforisesti, metafyysisesti, että kirjaimellisesti. Näkökulman käännös on hyvin tehty ja hauskasti ironinen, mutta pudotti kyllä mut lukijana: kun on emotionaalisesti sitoutunut yhteen tarinaan, joutuu käännöksessä kaivamaan itsestään uudestaan kaiken sen emotionaalisen sitoutumisen mitä lukeminen vaatii.
Kun kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta, niin sitä ajattelisi, että se kertoo jotain seksistä ja matematiikasta.ja ehkä se jotain kertookin: matematiikka on luovaa ja outoa, mutta ei voi lopulta kertoa mitään ihmisyydestä tai auttaa lopulta pakenemaan meitä kaikkia määrittävää ruumiillisuutta. Seksi taas on tapa välttää keskustelua, parhaimmillaan törkeänä ja vähän alistavana ja rakkaudesta täysin erotettuna.
Ruuniillisuudesta kirjalla on paljonkin sanottavaa — matematiikalla eli rationaalisella ja luovalla abtraktiudella ei ole mitään saumaa kaikkea sitä pissaamista, oksentamista, murtuvia luita ja genetiikan määräämiä kohtaloita vastaan. Romaanin nimenä voisikin olla myös vaikka Pissaamisesta ja masennuksesta.
(Lieviä juonipaljastuksia)
Luin koko kirjan nopeasti, vuorokaudessa, eli se kyllä veti (jos työnsikin). En ole varma, pidinkö lopulta. Vähän häiritse se, että kummitusjutulle oli ratkaisu, mystiset asiat selvitettiin, paketti vedettiin nättiin solmuun. Olen periaatteessa nättien pakettien ystävä, mutta jotenkin se, että ahdistuksien takaa löytyvät isovanhempien pahat teot olivat tällä kertaa vähän liikaa. Samoin se, että kummitukset olivat totta. Niinpä lopulta romaani päätty sanomaan aika vähän kiinnostavia asioita abstraktista ajattelusta,ja aika paljon masennuksesta ja ruumiillisuudesta. Juonipuolella tökki melko vahva nojautuminen jos jonkinlaiseen deus ex machinaan — tosin molemmat termit ovat tämän kirjan kanssa aika ironisia.
Ei se huono ollut missään nimessä, vähän häiritsevä vaan. Ja niin moniaineksinen että vaikea saada kaikkea tähän, ja toisiinkin teemoihin voisi tarttua. Rauma on hyvä, odotan seuraavia kirjoja kiinnostuneena. Rauma tykittää vielä erinomaisen kirjan, vaikka tämä ei ehkä vielä ihan ollut se.
Margaret Atwood: Handmaid’s tale
Jotkut feministit käyttävät käsitettä puolilukenut (mikäli muistan oikein) kuvaamaan sellaisia miehiä, jotka ovat lukeneet maailmankirjallisuudesta ainoastaan miesten kirjoittaman puolikkaan.
Itsestään ajattelee mielellään hyvää, ja varsinkin kun navan alla on tutkinnollinen kaunokirjallisuutta sitä ajattelee, että ehkä ehkä ei tarvitse hävetä omaa lukeneisuuttaan. Ja sitten aina välillä käsiin lävähtää sellainen kirja, että on pakko kyseenalaistaa omat oletuksensa maailmasta.
Handmaid’s tale oli kaikin tavoin erinomainen ja paikkansa maailmankirjallisuuden kaanonissa (heti siinä Fahreinheit 451, 1984:n ja Uuden uljaan maailman vieressä) ansaitseva kirja, varmasti paras muutamaan vuoteen lukemani romaani. En valitettavasti keksi muuta kunnollista syytä lukemattomuudelleni kuin että kyseessä on naisen kirjoittama lastensaantia käsittelevä kirja. (Tämä ei siis ole ollut tietoista vaan alitajuista, suoraan pään sisään saatua kulttuuria tjsp. Joka tapauksessa hävettää vähän.) No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Atwood tykittelee menemään dystopian panssarivaunussa genren perinteitä kunnioittaen. Kirja esittelee uskonnollis-fasistisen Gileadin, joka on vallankumouksen tulessa taottu Yhdysvaltojen raakamateriaalista. Kirja on kasaripelkojen projisointia ja pelottavan ajankohtainen 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Kuitenkin ehkä hienoin osuus kirjassa on nimettömäksi jäävän päähenkilön psyyken kuvaus. Kirjan tapahtumat tapahtuvat dystopian ensimmäisien vuosien aikana, jolloin käytännössä kaikki henkilöt muistavat, millaista oli ennen. Tämä on keskeisestä: päähenkilö taistelee pitääkseen oman normaalin kalibrointinsa vanhan maailman (meidän maailman) mukaisena, ollakseen antamassa periksi, ollakseen päästämättä dystopiaa päänsä sisään. Ollakseen hyväksymättä normaaliksi sitä sairasta perversiota, jonka keskellä elää joka päivä.
Tämä psyyken taistelu ja ne keinot, jolla kertoja koettaa pitää itsensä kasassa (sekä ne sanaleikit joihin ajatus juoksee kun se juoksee pakoon tai alkaa murtua) on jopa pelottavan hyvä.
Varsinaisesta juonesta on parempi olla sanomatta mitään, koska se ei a) ole tavallaan olennaista mutta b) on niin törkeän hyvin ja melko taloudellisesti kuvattu, että parempi antaa lukukokemuksen laukaista kaikki rakentamansa jännitteet.
Aivan tajuttoman kova kirja sekä kielen, kerronnan että teemojen kannalta. Jos et ole lukenut, ota kirja käteen heti. En ole lukenut suomennosta, mutta pikainen arvio on, että englanniksi kannattanee lukea.
Helmi Kekkonen: Vieraat
Homma kulkee ammattilaisen käsissä, koko kirja on kepeä mutta ahdistava eikä mikään oikeastaan ole koskaan hyvin. Sommitellun oloinen: se, minkä lopussa pitäisi olla runollista kellon osien tikitystä tuntuu pakotetulta, tunnen kirjailijan käden auton ratissa. Moni asia on myös totta.
Ruth Reichl: Comfort me with Apples.
Ravintoilakriitikon ja Gourmet-lehden entisen päätoimittajan memoir-sarjan toinen osa. Luin aikaisemmin kolmannen, Garlic and Sapphiresin, joka oli oikein hyvä, jossa henkilökohtainen kasvu yhdistyi hyvin New York Timesin ravintolakriitikkona toimimiseen. Tämä kirja kertoi (mulle) enemmän avioliiton hajoamisesta, pettämisestä, lapsettomuudesta, lasten saannista kuin ruuasta — ei vastannut ihan sitä, mitä hain, mutta Reichl on erinomainen kirjoittaja. Voi toki johtua myös siitä, että audiblesta oli saatavilla ainoastaan jossain määrin lyhennelty versio, eli siinä mielessä oma moka.
Sattumaa tai ei, mutta tämän vuoden luetuista kirjoista 2/2 on naisten kirjoittamia ja molemmat käsittelivät (yllättäen) merkittävissä määrin lasten hankinnan vaikeutta ja auvoisuutta.
Johannes Ekholm: rakkaus niinku
Masennus-marxilaisten Sofian Maailma: näennäisnarratiivi katkeilee kriittiseen teoriaan ja pohtii oman olemassaolonsa mahdollisuutta ja eettisyyttä. Kun rämpii läpi ekat 300 sivua, tarjoilee loppu ihan hyviä juttuja, vaikka vähän on sellainen olo että vois myös tankkaa theoryy ja luuskuttaa tumbleria ihan ite. Vähän myös sellaset vibat, että jos tää kirja ottais omat eettiset pointtinsa tarpeeks vakavasti, se ei missään nimessä vois olla olemassa — ja tää kirja tietää sen itsekin hyvin.
Olin puolessa välissä päättänyt vihata, mutta loppujaksot vähän pelasti. En tiedä.
Kaksi Kiina-kirjaa:
Kiina on Tosi Iso Asia jossa asuu Tosi Paljon Ihmisiä. Yksi älyllinen kysymys on, pitäisikö “Kiinaa” koettaa ymmärtää makro- vai mikroperspektiivistä, tarinoiden vai tilastojen kautta. Kun tilastot eivät yksinään kerro mitään, mikäli ei ymmärrä mitään tarinoista, mutta toisaalta tarinoiden arviointi on vaikeaa, koska koko ajan aivoissa jyskyttää tieto niistä (kirjaimellisesti) yli miljardista tarinasta, joita kirja ei kerro. Luin kaksi kirjaa, jotka tarjosivat kovin erilaisia vastauksia ja siten erilaista perspektiiviä keskustan valtakuntaan.
Evan Osnos: Age of Ambition: Chasing Fortune, Truth, and Faith in the New China
Evan Osnos on New Yorkerin toimittaja, joka asui Kiinassa vuosia, puhuu kieltä ja ns. tuntee hommat. Proosa on taattua newyorker-laatua eli parhaimmillaan erinomaista ja aina mukiinmenevää. Osnos ennen kaikkea kertoo tarinoita — hulvattomia, riipaisevia, kipeitä ja suuruudenhulluja tarinoita. Kuten otsikostakin käy ilmi, teesinä on, että 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Kiina on hullun kunnianhimoin aikaa, jossa mikä vaan on mahdollista, jossa omaisuudet syntyvät ja kuolevat, ja jossa koko ajan taustalla häilyy Puolue. Kuulemme tekstiviestipalvelusta, joka välittää uusimmat sensuuriohjeet (ja siten samalla Puolueen käsityksen siitä mikä on isoin uutinen), rautatiekorruptiosta, epätoivoisehkosta yrityksestä tehdä riippumatonta talousjournalismia — ja ennen kaikkea kaikenlaisesta säädöstä ja väsäyksestä sekä loputtomasta pyrkimyksestä eteenpäin.
Kokonaisuudessan äärimmäisen mielenkiintoinen ja nautinnollinen, mutta kuten mainittua, on todella vaikeaa tietää, onko tämän kirjan antama kuva missään suhteessa “todellisuuteen”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Martin Jacques: When China Rules the World
No, tässä kirjassapa ei sitten kerrotakaan tarinoita — tai jos kerrotaan, ne ovat vuosisadan mittaisia ja niissä toimijoina ovat mantereet pikemminkin kuin ihmiset. Ison pensselin kulttuuri- ja taloushistoriaa. Äärimmilleen pelkistettynä Jacquesin (entinen kunnon marxilainen ja Marxism Todayn päätoimittaja) teesi on seuraavanlainen:
1) Kiina oli maailmantalouden suurvalta jonnekin 1800-luvun lopulle asti
2) Länsimaat lopulta Yhdysvaltain johdolla menivät Kiinasta ohi, ja taloudellisen mahdin turvin nousivat määrittämään koko maailman kulttuuria, tai ennen kaikkea
3) että modernismi sellaisena kuin me sen tunnemme ei ole universaali vaan länsimainen projekti (tämä ei siis ole arvoarvostelma, vaan empiirinen väite, joka ei ota kantaa siihen mikä on toivottava asiantila)
4) Kiinassa on niin paljon ihmisiä ja Kiinan talous kasvaa niin kovaa vauhtia, että varsinkin kun samaan aikaan Yhdysvallat ja Eurooppa jossakin määrin taantuvat, Kiina nousee taas maailman johtavaksi talousmahdiksi
5) Kun Kiina on maailman johtava talousmahti, se myös taivuttaa globaalin kulttuurin jossain määrin itsensä näköiseksi
Ihan perus hyvä “talouden pohjarakenne määrittää kulttuurin pintarakenteen” siis. Jacques kysyy, miltä näyttäisi modernismi kiinalaisittain ja päätyy vastaukseen jota määrittää kollektiivisuus individualismin sijaan, valtiojärjestelmä joka itsenäisten valtioiden sijaan vasallijärjestelmään, melko tiukka rasismi (kiinalaisten käsitys rodusta on Jacquesin mukaan vielä perustavammalla asemalla kuin länsimaissa) ja ylipäätään valtion isompi kontrolli suhteessa kaikkeen.
Ei mikään ahmimalla ahmittu kirja, vaan pikemminkin paljon pureksimista vaativa. Myös Trump näyttäytyy uudessa valossa: kampanjansa aikana Trump puhui eniten nimenomaan Kiinasta ja sen taloudellisesta noususta. Jacquesin tulkinta tämän hetken Yhdysvalloista on, että alaspäin ollaan menossa ja lujaa, ja että jenkeillä on ongelmia hyväksyä oma kutistuva roolinsa maailmassa. Kirja on kirjoitettu 2009, mutta on sanottava, että Obaman loppukautta ja Trumpin valintaa voi hyvin katsella (tästäkin) vinkkelistä.
* * *
Kuten aina, alussa esitetty dikotomia oli valheellinen. Tarinoita on mukavampi lukea ja niistä saa aivan eri tason käsityksen elämän ja kulttuurin konkreettisesta kulusta kuin ylätason tilasto- ja kulttuurianalyysistä. Toisaalta ylätasolla voi argumentoida painokkaammin ja esittää Isoja Teesejä maailmanhistoriasta. Molempi parempi.
Kirjojen esittämien kiinakuvien suurin ero koskee vallankumouksen tai systeemin kaatumisen mahdollisuutta ja Puoluetta. Jacques katsoo Kiinaa ylhäältä ja näkee ennen kaikkea jatkuvuutta: keisarit korvautuvat kommunisteilla, ja vesi virtaa Yangtze-joessa (miten kirjoitetaankaan.) Vallankumous ja systeemin muutos tavallaan näyttää aina epätodennäköiseltä kunnes se lopulta tapahtuu. Yläperspektiivistä myös ihmiset ovat selvästi tähän saakka olleet valmiita sietämään Puoluetta ja sitä tiettyä kansalaisvapauksien puutosta, minkä se tuottaa. Osnokselle taas koko maa kihisee: enää ei tyydytä rautaiseen riisikulhoon, vaan riittävästi vaurastunut keskiluokka (tai kuten Kiinan kommunistisen puolueen sanakirja sen tuntee, uusi keskituloinen kerrostuma) vaatii oikeuksiaan. Osnoksen tarinoista tulee sellainen olo, että ruutitynnyri räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Valitettavasti (tavallaan) uskon, että Jacquesin kuvaus saattaa olla totuudellisempi. Mutta sitä on vaikea tietää: vallankumous näyttää aina mahdottomalta, kunnes se yhtäkkiä tapahtuu.
Vanina Leschziner: At the Chef’s Table. Culinary Creativity in Elite Restaurants.
Tämä oli ihan sellaista ns. ammattisosiologiaa, vaikka nimi ja kansi viittasivat siihen, että olisi ollut jotain hiplailua ja fiilistelyä. Leschziner on pyöräyttänyt kunnon hyvän bourdieulaisen kenttäanalyysin luovuudesta jenkkien eliittiravintoloiden keittiössä erottautumisen välineenä — pohtii kiinnostavasti sitä, mikä lasketaan luovuudeksi, milloin ruokalaji pysyy samana, ja mitkä ovat erilaisten kulinaaristen kenttien erot.
Kirjassa vertaillaan New Yorkin ravintolaskeneä (keskittyy enemmän tekniikkaan, kova kilpailu) Kalifornian vastaavaan (keskittyy enemmän raaka-aineisiin, enemmän laid-back) ja vedetään yhteys ranskalaisen tekniikkavetoisemman ja italialaisen raaka-ainevetoisemman keittiöperinteen välillä. Toki tällaiset ovat vähän poikki ja pinoon -tyyppisiä, mutta on siinä pointin tynkäkin.
Luovuudelle keskeistä on nimenomaan tekniikkojen käyttäminen ja kehittäminen, ja vaikka kulttuurista toiseen siirtäminen, tai uusien tekniikoiden luominen. Esimerkiksi risottoa voi valmistaa vaikka ohrasta kunhan sen tekee sillai hitaasti nestettä imeyttämällä, mutta jos risottoriisistä tekee jäädykkeen, sitä ei voi sanoa risotoksi. Tekniikka on siis keskeisessä roolissa kun määritellään, mikä on “risotto”. Samoin New Yorkissa tekniikoilla erottautuminen on tärkeässä asemassa.
Leschziner kuvaa näiden lisäksi erilaisten kenttäpositioiden rooleja ( korkeimman ja matalimman statuksen hienot ravintolat eivät voi innovoida yhtä paljon kuin siinä keskellä olevat jne), kilpailua niiden välillä, kokkien urapolkuja ja kaikkea sellaista. Kirja sinänsä toimii, mutta ei sen lukemista oikein voi suositella oikein kellekään, sillä ei se oikein kerro mitään aiheestaan. Tai tässä ehkä näkyy bourdieulaisen kenttäteorian kaltaisen kypsän teorian vahvuus ja heikkous: samaan aikaan se kykenee aivan täysin kuvaamaan kohteena olevan ilmiön ja tuomaan esiin potentiaalisesti mielenkiintoisia käsitteellisiä jakoja kenttien sisällä, ja samaan aikaan kuitenkin tuntuu siltä, että mikäli oikeasti haluaisi oppia jotain luovuudesta eliittiravintoloissa, kannattaisi vaan lukea Leschzinerin tekemät haastattelut sellaisenaan. Että kunnon hyvät tarinat, jutut ja ensikäden kokemukset — liha, tofu, hiki ja veri — kertoisivat kuitenkin ilmiöstä enemmän kuin sosiologia.
Tätä kirjaa kuunnellessa ei kertaakaan tullut nälkä, pikemminkin huoli siitä miten ravintoloissa saataisiin palkat maksettua.
(Audiblessa myydään tällaisiakin kirjoa: näyttää ihan sellaiselta non-fiction mässyttelyltä, mutta on käytännössä tekijänsä väikkäri. On todettava, että se ei ole paras lähtökohta ns. lukukirjalle.)
Bianca Bosker: Cork Dork: A Wine-Fueled Adventure Among the Obsessive Sommeliers, Big Bottle Hunters, and Rogue Scientists Who Taught Me to Live for Taste
Aivan aluksi ajattelin, että kamala kirja, ja epäilin vahvasti kykyäni kulauttaa koko kaksitoistatuntinen alas. Sommelierit ja viininenät ovat nousseet netflix-dokkareiden ja sen sellaisten kautta seuraaviksi ravintola-alan mannekiineiksi. Cork Dork lähtee liikkeelle samasta asetelmasta kuin _kaikki_ muutkin aihetta käsittelevät kulttuurituotteet: sommelierien kyvystä tunnistaa sokkomaistelussa viini vuosikertaa, rypälettä ja tuottajaa myöten. Premissi sinänsä on niin hyvä, etten ihmettele, miksi sitä aina käytetään, koska yli-inhimilliseltähän se kuulostaa.
Se vaan on aina se sama lähtökohta. Ensimmäisen kymmenyksen kirjasta vihasin kirjoittajaa, hänen maneereitaan ja tapaansa olla kertomatta oman toimintansa motiiveja rehellisesti. Bosker irtisanoutuu Huffington Postilta omien sanojensa mukaan tutustuakseen viiniin ja opetellakseen sommelieriksi, eikä oikein kerro rehellisesti, että rupeaa toki samaan aikaan kirjoittamaan lehtijuttuja viinistä ja ruuasta. Pikkujuttu, mutta jotenkin häiritsee tällaisessa memoir-muotoon kirjoitetussa kirjassa.
Kirja kuitenkin paranee merkittävästi alun jälkeen. Bosker kuvailee omaa perehtymistään viiniin, omian sokkomaisteluharjoituksiaan ja omia ensimmäisiä viinikellaritypaikkojaan — välillä äärimmäisen myötähäpeää herättävästi, välillä hyvinkin nokkelasti. Samaan aikaan Bosker onnistuu kuitenkin kysymään syviä kysymyksiä: miksi jotkut asiat maistuvat hyviltä ja toiset pahoilta? Miten makuaistia voi kehittää? Miten paljon enemmän maistamisessa on kyse isosta päänsisäisestä assosiaatioiden kirjosta kuin fysiologisesta hiukkasten imppaamisesta? Ja tärkeimpänä, miksi elämme, mitä on hyvä elämä, ja voisiko hyvällä viinillä olla sen kanssa jotain tekemistä?
Lopulta Bosker myös pääsee olennaisen äärelle: viinin kaltainen aistinautinto on aina jossakin määrin subjektiivinen. Toiset viinit ovat toki kompleksisempia tai “jännempiä” tai laadukkaampia kuin toiset, mutta mutta! Ei kukaan voi sanoa, että jokin viini on minulle “parempaa” kuin joku toinen, kyse on aina paikan, ruuan, juoman ja juojan yhdistelmästä. Tai kuten Herakleitos tapasi sanoa, viini virtaa, oinos rhei. Viiniarviossa ja viinipuheessa on tapana pyrkiä objektiivisuuteen, joka on suoraan sanottuna helvetin outoa.
Kuten arvata saattaa, koko ajan teki mieli juoda viiniä. Teki mieli maistella, nuuskutella, pyöritellä nestettä suussaan ja tutkailla erittyykö sylkeä, kuivuuko suu, onko neste raskasta… teki mieli ottaa iso laina ja ostaa grand cru -pulloja, syödä hyviä illallisia ja ostaa vuosikertashampanjaa. Tässä mielessä kirja ajaa asiansa 5/5.
Dani Rodrik: Economics rules. Rights and wrongs of the dismal science.
Rodrik is a man on a mission. This books tries to save economics — both from us savages not entrusted with the secret knowledge of general equilibria, and from economists themselves.
Rodriks’ first key point is approximately this: economists use mathematical models, because they force you to present all your argumentation in as precise manner as possible. All models are always abstractions, they reduce the complex reality into what most closely resembles a lab experiment, but that does not necessarily mean they can’t be in essence correct. Now, when it comes to critique against the models, Rodrick notes that a general argument like “you lose the richness of human life” is unconvincing, because the point of abstractions is to lose some of the richness in order to gain some clarity, and anyway all ways of telling a store lose some part of the harsh experience that is the reality, 24/7 crashing against your face. (Rodrik phrases it in more prosaic terms.) He quotes the old perhaps einsteinian adage, “everything should be made as simple as possible, but no simpler”.
All models make assumptions about reality, both stated and implied, and some of these assumptions are more critical than others — changing them changes the whole outcome of the model. Thus, a good critique agains an economic model would be that its critical assumptions are wrong: that some interaction that the model does away with is actually fundamental etc. If you look at recent debate about real estate tax, Saarimaa and VATT are essentially saying that a model, which assumes that rents are as high as they can be under market conditions, can be used to predict how a property tax would change rents. That would be a critical assumption in their model, and that assumption is most likely wrong.
Now, the second key point, perhaps even more strongly stated than the first, is that economics is a collection of models, and different models are better in explaining different situations. Economists should not always go for their workhorse perfect competition — perfect information -
rational actors -trifecta, but pay more attention to model selection. For literally everyone else except econ majors this sounds about as basic as saying that water is usually wet except when its really cold outside, but economics tends to attract peculiar type of people.
Underlaying all the writing is a belief that economics is a rigorous scientific pursuit; that human behaviour can be modelled; that some kind of market is usually a good starting point for the said modelling; and that all economists are essentially empirists willing to change their position on issues if confronted with HARD DATA.
Ironically, I am not so sure whether the model Rodrik uses to analyse and describe the people doing economics is correct, but perhaps everyone is entitled to a fantasy version of their own discipline. And even Rodrik points out that sadly the economists who most willingly comment on public issues and brawl drunkenly around twitter tend not to be resemble the ideal type, but something rather more ideological indeed.
Now, the interesting question of course is, what to think of modeling as a strategy for social sciences. In many ways, the sociologist’s answer is pointing to ethnograpy: even if it does not include everything, it bloody well includes quite a lot more than just utility functions under scarce conditions. The question is always, what do you lose when making things more abstract (modeling) and are you interested in explaining specific action taking place in real world. And at the same time, most rigorous empirical economics is in many ways pushing the boundaries of social science. Whichever answer you end up leaving the ball with,, it should be something you can justify to yourself in the harsh sober light of the morning.
A lot more could be said. But the book is interesting and definitely makes arguing with economists a bit easier. Now, if only all the economists had read it…
Benjamin Peters: How Not to Network a Nation. The Uneasy History of the Soviet Internet
One of these attempts at turning your PhD into A Real Book That Actual People Read. And I guess it kind of succeeded, since I paid sweet sweet €’s for my copy.
As you can probably tell, I did not immensely dig the book as a reading experience. PhD theses are constructed towards certain goals, and these goals often do not closely align with being a readable book with good narrative.
That being said, what an interesting book this was! Turns out the Soviet Union had a pretty sophisticated plan for building a very much ArpaNet-style network in place pretty early on (starting in the late 50s). This book investigates why that never actually came to fruition. (In this regard, this book is right up my alley, combining my interest in the history of computing with my interest in Soviet Union…)
Peters gives us several reason why the OGAS (All-state automated system of management) did not succeed, and ArpaNet in the US did, with know consequences (including this very platform and text…). The main reason, in my interpretation, is that the Red Army was not willing to share its resources, but the US army had a more permissive structure in place, allowing universities etc. to build military systems. Ironically, in the USSR there was too much competition (between different bureaucracies and between the military and civilians etc), and in the US just enough monopolistic and centralized control. This allowed Arpanet to be born as a kind of academic and kind of free place, even if the actual project and money came from Pentagon. OGAS would have been quite different beast in this regard.
(Another important reason is of course that the Soviet system would have been kinda centralized, so the price tag for the whole project — conceived as a single project create an all-state network — was astronomical. In a bad way)
Cybernetics was a big deal in the USSR — it was considered a higher-level science, to which many of the current disciplines were considered subordinate. It is perhaps not surprising that some of these super bright scientist saw socialism primarily as an information problem. If you had real time information about everything and enough levers to pull, the planned economy becomes so much more efficient. This is a really interesting idea, and has implications for the wider fully automated space gay luxury communism movement.
Now, an interesting parallel, not from the book: this is precisely what the singularity-people believe. Once you have a super wise planner with all the information, everything becomes so much more efficient. So people believing that singularity will change the whole world and make economics etc unnecessary are just old school cybernetic socialists. You heard it from here first.
Now, at this point you will know whether this is a book for you or not. There are naturally all kinds of asides — gripping tales of two empty seats in the politbyro meeting which put the final nail into the OGAS coffin, descriptions of elite Soviet Geek paradises etc — that are told, not in a way truly great writer would tell, but engagingly enough for a connoisseur. The book also presents a more general-level meditation on the nature of capitalist and socialist societies and something about the paths and path-dependencies technology development takes I really cannot recall anymore. Sadly, these constitute the less-great parts of the book.
Alice Goffman: On the Run. Fugitive Life in an American City.
On the Run is based on Alice Goffman’s PhD dissertation in Princeton. The book is about how young black men living in a Philadelphia ghetto negotiate their lives through various “legal entanglements” in times of mass incarceration, “though on crime” policies and the like. The book might be the most discussed sociological book in recent years.
In many ways, lot of the stuff Goffman presents is kind of cliche: young black men live on the hustle, fathers are absent, weed is being smoked, crack sold, sneakers are white, college at most a distant dream.
Since basically all the boys in 6th street (a pseudonym for the neighbourhood) are wanted by the law, their court dates, prison stints, daring escapes from the police and the like form a kind of basis for the community. Solidarity is shown through not calling the cops or by lying to them, social (and romantic) status of various women in these boys lives is determined through seating arrangements in court dates. Because everyone is on parole, nobody has driver’s licenses or ID’s, and obtaining them is all but impossible. Police raids the houses constantly, acts violently and generally oppresses in every way imaginable. A good mother is the one who knows to anticipate police raids, warns her sons in time, and resists the police’s effort to turn her against her sons.
Then again, all these young men do sell crack, most of them have illegal firearms, the are at “war” with the 4th street boys, commit several murders. Some of the police tactics described here sound really creepy, like running the names of hospital visitors and patients to find people with open warrants (which the police naturally denounced), but some police presence in these people’s lives is kind of not so surprising.
I have to say that my reading experience was deeply mixed and conflicted. The book has received tons of praise, both from the academic community and from the reading public. It has also received heavy criticism: the central events are hard to verify, Goffman may have committed crimes during the research project etc etc. These feel like general criticism against ethnographic research — which is odd, since there are so many particular things to criticise.
Here’s how Goffman wrote the book: She, after various false starts, befriended a group of young black men living in the 6th street neighbourhood during her junior year in college. The field work in this book was not done by a seasoned ethnographer, but by a 20-year old who had studied a couple of years of sociology. She then followed this project throughout her undergrad degree (which she did one year shorter than is normally done) and continued it as her PhD project at Princeton. This was (probably) possible, because her father was one of the great sociologists of 20th century, Erving Goffman.
Nowhere in the book is there even a trace of idea of keeping some kind of distance between the research fieldwork and researcher’s personality and personal life. On the contrary: Goffman deliberately stops reading any media the people she is researching are not reading, she loses all her “normal” friends, moves to 6th street and lives there throughout her whole university time, tries to learn to think and act like a wanted small-time crack dealer living in the ghetto. She ponders whether she should get herself arrested or to start selling crack. These are not things researchers normally do. Ethnographic research can fuck you up, even if you are not 21-year old white girl from rich background trying to literally become a poor black man.
(There are of course all kinds of interesting question about race floating everywhere. In the appendix, which is kind of like an independent (and more interesting, in many ways) short book tucked at the end, Goffman tells how after the years spent at 6th street, she felt uneasy around white people at Princeton, and sought refuge among the rare black people there. This is naturally all kinds of fucked up, which Goffman of course realises.)
This rounds up my “Poverty and Misery in United States” trilogy: I was reading On the Run against Evicted by Matthew Desmond and Strangers in their Own Land by Arlie Hochschild. The comparison with Evicted is not especially flattering. Desmond’s work on housing in the ghetto is solid on so many levels. He follows one black poor area and one white poor area, he follows not only the impoverished residents but also the landlords, he conducts archival work and representative surveys… Desmond is also sucked in to the life of his subjects, but he tries to keep some distance. And most importantly: Desmond is able to produce a coherent societal analysis of economic oppression, and present a clear case against it. Goffman never reaches that level: she argues that the heavy policing of these kinds of neighbourhoods is part of a historical legacy of racism, which might be true, but whether it is is not a question that can be answered by her fieldwork.
The problems of the book do not undermine its central thesis completely. Mass incarceration and heavy policing do not affect only the young men sent to prison, but whole communities. But the book would have been so much stronger, had Goffman also followed the police in these neighbourhoods, or interviewed them, or anything. In many ways this is an example of how not to do research — but one that happened to produce a great book nevertheless. Risky business.
//edit in the morning:
I might have been too harsh. Reading this again in the “light” of the morning, I realize that I did not write about the good parts. The book is quite gripping, it tells tales and stories and does that brilliantly. Some of these stories are outrageous, like the one where they put several days of effort into to obtaining an actual ID for one of the boys. To get an ID you need your birth certificate, and to get that you need other documents and official mail that is addressed to your place of residence, which you need to be able to prove. They never get the ID. And since these people do not have official IDs, they cannot use actual banks. Money has to be kept in person, and is thus robbed quite often, by friends and relatives in more urgent need, or at gunpoint. Add to this the fact that many of the people described are effectively illiterate, and you have a host of structural reasons explaining why occasionally selling crack sounds like a viable plan, and why carrying a gun might feel necessary.
Arlie Russel Hochschild: Strangers in their own land.
A sociologist from Berkeley goes to the South to find what makes the American Right’s heart beat. She uses environmental protection as a keyhole issue: the same people who suffer massively from polluted environment, including cancers and losses of livelihoods, vote again and again for Tea party candidates opposed to all kinds environmental regulation. Turns out, even when faced with rampant environmental disaster, their “social agenda” and love for unregulated free-market capitalism Trumps other issues easily.
Hochschild proposes these (mostly) older white people have a deep story, that of a line that slowly lurches towards the American Dream. You are supposed to wait in line — which means earn your own living, go to church and not taking handouts of any kind — but they see “other people” (black, lazy, immigrants etc) cutting in line, as aided by Barack Obama and the establishment. For these people, Trump is an attempt to put the line back in order.
A well-written book full of interesting small observations, though I’m not sure whether they come together as a cohesive analysis.
Ta-Nehisi Coates: Between the World and Me
That such a huge world, world of bodies, fear, pain, and wonderment, can fit inside such a little book! This must be why there is literature, why we do literature and why we live literature.
Coates, growing up from the streets of Baltimore to life of public admiration as a writer for the Atlantic (and Marvel comics), writes the book as a letter to his 15-year old son, about what it is to be black, to have a black body, in the country of Trayvon Martin. He writes of the fear and precariousness that await black bodies equally in the Streets and in the streets of posh white NYC neighbourhoods. And he writes of his poor eyes, deprived of the stuff makes you dream and the stuff that makes you look at the world as an opportunity instead of a threat.
And most of all he writes about fear, the that is passed from generation to generation in the form of violence, both domestic and in the Streets, that arises from the knowledge that your body is weak and can be taken away from you in a any moment.
And I listen and weep and listen and weep and listen and weep and know fully well that I can never understand any of it, not in a way that would truly matter.
I got from audible, read by the author. I’m not sure if would have been better to read it in a physical form, to savour all the sentences, all the cadences, and all the poetry. The audiobook was, at times, closer to a spoken word performance, and of course this added performativity also did something powerful to me.
Matthew Desmond: Evicted. Poverty and Profit in the American City
Perhaps this is what sociology produces at its peak? Desmond, writing from Harvard and finishing the book with a cool MacArthur Genius grant, produces a stunning ethnography of eviction, and all the ways in which too expensive housing wreaks havoc on the lives of the urban poor, both black and white. He follows eight families through evictions, AA-meetings, birthdays, and fatal accidents, and also interviews and follows slumlords in their opulence and struggle.
The stories Desmond tells are heart-wrenching, horrible, and hard to read. He peppers the book with statistical anecdotes and small analyses that strengthen the argument, and show the prevalence of the conditions he is describing in the stories.
Reading the book further, reader starts to realise that Desmond is not citing someone else’s statistical analysis, but reporting his own — that in addition to the year-long 24/7 ethnography on trailer parks and living in the ‘ghetto’, he has actually collected multiple huge surveys and done thorough archival research. This is major league stuff.
And in the end, Desmond brings out the moral big guns: he argues that when looking at poverty, we should always be looking at exploitation. Did you know that the food in ‘inner city’ markets is, on average, 40% more expensive than in the suburbs? Or that the cheapest, basically unlivable apartments in which his subjects live, are only slightly cheaper than the next level of housing available? Desmond argues that often extreme poverty is caused not by vaguely structural or moralisingly personal factors, but by someone else profiting heavily from other’s misfortunes.
Hard to read, important, really good.
